Merirosvo ja varas!
Ihmisluonteessa on merkillinen ominaisuus, nimittäin se, että ihminen saattaa vuosikausia olla vakuuttunut siitä, että jokin seikka on tietyllä tolalla ja siitä huolimatta hämmästyy tavattomasti havaitessaan omilla aistimillaan, että asia on täydellisesti yhtäpitävä hänen uskonsa kanssa. Kun kapteeni Bloodia kolme vuotta sitten koetettiin Tortugassa taivuttaa merirosvon ammattiin, jota hän siitä saakka olikin sitten harjoittanut, tiesi hän, mitä Arabella Bishop varmaan hänestä ajattelisi, jos hän suostuisi. Ainoastaan vakaumus siitä, että tyttö oli häneltä ainaiseksi mennyt, sai hänet eräänlaisen toivottoman häikäilemättömyyden avulla, jonka hän sieluunsa omaksui, tekemään lopullisen päätöksen ruveta rosvoksi.
Hänen laskelmiinsa ei ollut päässyt ajatus, että hän vielä kerran saattaisi tavata Arabella-neidin, hän ei saattanut uneksiakaan siitä. He olivat ainaiseksi ja lopullisesti erotetut toisistaan. Siitä huolimatta ja huolimatta vakaumuksesta, että tämä ajatus, joka hänelle oli tuskallinen, ei surettanut tyttöä, hän oli säilyttänyt hänen kuvansa sydämessään kaikissa villin rosvoelämänsä vaiheissa. Hän oli käyttänyt sitä jonkinlaisena hillitsijänä ei ainoastaan itseensä vaan myös seuralaisiinsa nähden. Merirosvoja ei ollut koskaan pidetty niin tarmokkaassa kurissa, heitä ei ollut koskaan hillitty ja pidätetty kohtuuttomuudesta ryöstössä ja saaliinhimossa, joka oli niin tavallista heikäläisille, kuin kapteeni Bloodin johtaessa heitä. Heidän sopimuksessaan oli määräys, että heidän monessa asiassa oli ehdottomasti noudatettava johtajansa käskyjä. Ja koska onni hänen johtaja-aikanaan oli ollut hänelle erinomaisen myötäinen, oli hän pystynyt ylläpitämään tuota ankaraa pykälää tavalla, joka siihen saakka oli vallan tuntematon merirosvojen aikakirjoissa. Miten olisivatkaan samaiset merirosvot nauraneet hänelle nyt, jos hän olisi kertonut heille, että hän oli tehnyt sen kaiken vain tyttöletukan vuoksi, johon hän oli romanttisesti rakastunut? Miten nauru olisikaan paisunut, jos hän olisi vielä lisännyt, että tuo tyttö oli sinä päivänä ilmoittanut hänelle, että hän ei lukenut merirosvoja eikä varkaita tuttavapiiriinsä?
Merirosvo ja varas!
Miten itsepäisesti nuo sanat soivatkaan hänen korvissaan, miten ne koskivat ja polttivat hänen aivojaan.
Hänen mieleensä ei johtunut — hän ei ollut mikään sielutieteilijä eikä perehtynyt naisellisen järjen mutkikkaaseen työskentelytapaan — että jo se tosiasia, että tyttö heti ja niin oudoissa olosuhteissa, joissa he toisensa tapasivat, antoi hänelle nuo nimitykset, oli perin omituinen. Hän ei huomannut, että siinä oli jotakin arvoituksellista, ja sen vuoksi hän ei voinut ratkaista sitä. Muussa tapauksessa olisi hän voinut tehdä sen johtopäätöksen, että jos tyttö kerran hetkellä, jolloin hän oli vapauttanut hänet vankeudesta ja niin muodoin olisi ansainnut kiitosta siitä, oli esiintynyt katkerana, täytyi sen tapahtua sen vuoksi, että katkeruus oli varempi tunne hänen sielussaan kuin kiitollisuus ja lisäksi syvälle juurtunut. Syynä siihen oli se, että tyttö oli kuullut mitä ammattia Blood oli ryhtynyt harjoittamaan. Mutta miksi sitten? Sitä ei Blood tullut kysyneeksi itseltään, sillä muussa tapauksessa olisi pieni valonpilkahdus päässyt lieventämään hänen synkkää, äärimmäisen pahanlaatuista alakuloisuuttaan. Varmaankaan ei neiti Bishop olisi siinä määrin kiihottunut, jos hän olisi ollut välinpitämätön Bloodista. Tyttöhän oli tuntenut, että Bloodin teko oli henkilökohtainen vääryys häntä kohtaan. Varmastikaan — olisi Blood voinut päätellä — ei mikään muu kuin tämä voinut aiheuttaa niin voimakasta katkeruutta ja halveksuntaa kuin tyttö oli osoittanut.
Niin te päättelette. Mutta niin ei päätellyt kapteeni Blood. Oikeastaan hän ei sinä yönä päätellyt sitä eikä tätä. Hänen sielussaan taisteli miltei pyhä rakkaus, jota hän näinä vuosina oli tuntenut neiti Bishopia kohtaan, ja se viha, jonka tyttö nyt oli hänessä herättänyt. Kun äärimmäisyydet yhtyvät, saattavat ne sekaantua toisiinsa tuntemattomiksi. Ja korkein rakkaus ja tulisin viha yhtyivät tänä iltana kapteeni Bloodin sielussa niin sekavaksi vyyhdeksi, että siitä muodostui hirviömäinen intohimo.
Merirosvo ja varas!
Sellaiseksi oli tyttö hänet armotta tuominnut unohtaen kokonaan sen vääryyden, mitä Blood oli saanut kärsiä, sen toivottoman aseman, missä hän oli ollut karattuaan Barbados-saarelta, ja kaiken muun mikä oli tehnyt hänet siksi, mikä hän nyt oli. Ei sekään seikka, että Blood oli harjoittanut merirosvoutta niin puhtain käsin kuin sellaisessa ammatissa elävän yleensä oli mahdollista, ollut juolahtanut tytön päähän lieventävänä asianhaarana hänen tuomitessaan miestä, jota kerran oli pitänyt arvossa. Hän ei tuntenut Bloodia kohtaan minkäänlaista hellyyttä, ei mitään armoa. Hän oli tutkinut, todistanut hänet syylliseksi ja tuominnut hänet yhdellä ainoalla lauseella. Blood oli merirosvo ja varas hänen silmissään, ei enempää eikä vähempää. Mikä tyttö sitten oli? Mitä ovat he, jotka eivät osaa armahtaa? kysyi Blood tähdiltä.
Hyvä, hän tahtoi pysyä sellaisena, miksi tyttö oli häntä nimittänyt.
Merirosvoksi ja varkaaksi oli tyttö hänet ristinyt.