»Teidän Cahusacinne näkyy puhuneen enemmänkin kuin totta.»
»Huomasin, että totesitte sen», sanoi hänen ylhäisyytensä. »Ja minä ihmettelen miksi.»
Kun hän ei saanut mitään vastausta, jatkoi hän neiti Bishopin tarkastelua äänettömänä ja hypisteli pitkillä kapeilla sormillaan kultaisia kiharoitaan, jotka varjostivat hänen kapeita kasvojaan.
Neiti Bishop istui mietteissään otsa rypyssä ja hänen surumieliset silmänsä näyttivät tarkastelevan espanjalaisen pöytäliinan hienoa kudosta. Hänen ylhäisyytensä katkaisi vihdoin äänettömyyden.
»Tuo mies hämmästyttää minua», sanoi hän hitaasti rauhallisella äänellään, joka ei koskaan näyttänyt menettävän tasaisuuttaan. »Jo se seikka, että hän meidän vuoksemme muuttaa suuntaansa, on sinänsä ihme, mutta että hän panee itsensä meidän vuoksemme vaaralle alttiiksi — että hän uskaltaa lähteä Jamaikan vesille… se hämmästyttää minua, kuten jo sanoin…»
Neiti Bishop kohotti päätään ja katsoi häneen. Hän näytti kovin miettivältä. Sitten hänen huulensa värähtivät omituisesti, miltei pilkallisesti, niin ainakin lordista näytti. Tytön hennot sormet rummuttivat pöydän kulmaa.
»Minusta näyttää vieläkin kummallisemmalta, se, ettei hän pidä meitä panttivankeina», sanoi hän viimein.
»Sen te kyllä ansaitsisitte.»
»Oh, miksi niin, jos suvaitsette?»
»Siitä syystä, että puhuttelitte häntä sillä tavalla kuin teitte.»