Jeremias Pitt vastasi hänen nauruunsa kirouksella. Hetken hän seisoi epätietoisena paikallaan, johon Blood oli hänet jättänyt. Sitten hän lähti verkalleen, vastahakoisesti jalkojaan vetäen, portaita alas antamaan määräyksen veneen kuntoonpanosta.
»Jos sinulle tapahtuu jotakin, Peter», sanoi hän, kun Blood oli laskeutumassa veneeseen, »niin katsokoon eversti Bishop eteensä. Joskin nämä viisikymmentä miestä tällä hetkellä ovat välinpitämättömiä, kuten sanoit, niin tottavie, he ovat kaikkea muuta kuin välinpitämättömiä, jos sopimus aiotaan rikkoa.»
»Mitäpä minulle tapahtuisi, Jeremias? Saat nähdä, että tulen päivälliseksi takaisin. Ole huoletta.»
Blood astui odottavaan veneeseen. Mutta vaikka hän nauroikin, tiesi hän yhtä hyvin kuin Pittkin, että mennessään tänä aamuna maihin hänen henkensä oli vaarassa. Astuessaan kapealle laiturille ja seistessään linnoituksen matalan ulkovallin takana, jonka aukoista raskaiden tykkien mustat suut törröttivät, hän lienee sen vuoksi antanut määräyksen, että veneen tuli odottaa häntä siinä. Hän oivalsi, että hänelle mahdollisesti saattaisi tulla kiire takaisin.
Astellen hitaasti hän kiersi taisteluvalmiina olevan muurin ja meni suuresta portista linnanpihaan. Siellä maleksi puolisen tusinaa sotamiestä, ja muurin tarjoamassa varjossa astuskeli verkalleen edestakaisin majuri Mallard, linnoituksen komentaja. Nähdessään Bloodin hän pysähtyi äkkiä ja tervehti häntä, kuten hänen velvollisuutensa vaati, mutta hymy, joka hieman kohotti upseerin jäykkiä viiksiä, oli pirullinen ja pilkallinen. Mutta Bloodin huomio oli kokonaan muualla.
Hänen oikealla puolellaan oli pitkä, laaja puutarha, jonka takana kohosi valkoinen talo, jossa varakuvernööri asui. Puutarhan pääkäytävällä, jonka molemmin puolin kasvoi palmuja ja muita trooppisia kasveja, hän oli huomannut neiti Bishopin olevan yksin. Blood astui äkkiä linnanpihan poikki pitkin askelin.
»Hyvää huomenta, neiti», hän sanoi päästyään tytön kohdalle. Ja sitten hän lakki kädessä lisäsi moittivalla äänensävyllä: »On suorastaan sydämetöntä juoksuttaa minua tällaisessa kuumuudessa.»
»Miksi sitten juoksette?» kysyi tyttö välinpitämättömästi seistessään hoikkana ja suorana hänen edessään, kokonaan valkoisiin pukeutuneena ja hyvin tyttömäisenä, luonnotonta tyyneyttä lukuun ottamatta. »Minulla on kiire», ilmoitti hän, »joten antanette anteeksi, vaikka en joudakaan pysähtymään.»
»Teillä ei näyttänyt olevan kiirettä, ennen kuin minä tulin tähän», esitti Blood vastalauseensa, ja vaikka hänen suunsa hymyili, oli hänen sinisissä silmissään oudon kylmä katse.
»Koska kerran huomasitte sen, sir, niin minua ihmetyttää, miksi siitä huolimatta ahdistelette minua alituisesti.»