»Jotta ette ajattelisi minusta enää pahempaa.»
»Se mitä teistä ajattelen, liikuttaa kai sangen vähän teitä, sir.»
Se oli lamauttava isku. Blood jätti taistelun ja turvautui huomautukseen:
»Voitteko nytkin sanoa niin? Voitteko sanoa sen, vaikka näette minut tässä asetakissa, jota halveksin? Ettekö sanonut minulle taannoin, että voisin ehkä osaksi sovittaa entisyyteni? Minä en todella välitä paljoakaan sen sovittamisesta muuta kuin teidän silmissänne. Omasta mielestäni en ole tehnyt mitään, mitä tarvitsisi hävetä, kun otan huomioon olosuhteet, joihin minut on pakotettu.»
Tytön katse kävi levottomaksi ja hänen täytyi luoda silmänsä maahan
Bloodin lujan katseen edessä.
»Minä — minä en ymmärrä, miksi te puhutte minulle tuolla tavoin», sanoi hän ja ääni alkoi olla paljon epävarmempi.
»Ettekö todellakaan?» huudahti Blood. »Sitten täytynee minun sanoa se teille.»
»Oh, olkaa hyvä.» Hänen äänessään oli todellista hätää. »Minä käsitän täydelleen, mitä olette tehnyt, ja käsitän — ainakin osaksi — että teitte sen minun vuokseni. Uskokaa minua, minä olen teille hyvin kiitollinen siitä. Tulen aina muistamaan tekoanne kiitollisuudella.»
»Mutta jos aiotte myös aina muistella minua merirosvona ja varkaana, niin saatte totisesti pitää kiitollisuutenne itsellänne, vaikka se tekisi minulle kuinkakin hyvää.»
Tytön kasvoille levisi helakampi väri. Hänen hento rintansa kohoili valkosilkkisen puseron alla. Mutta vaikka häntä suututti Bloodin äänensävy ja sanat, hillitsi hän suuttumuksensa. Hän huomasi, että hän ehkä sittenkin itse oli aiheuttanut Bloodin vihastumisen. Hän halusi rehellisesti korjata tekonsa.