He lähtivät avoimelta paikalta pengermälle, missä appelsiininipuiden muodostama katos tarjosi heille varjoisan kävelypaikan, joka oli samalla sekä viileä että hyväntuoksuinen. Heidän kulkiessaan lordi katseli tyttöä ihailevin silmäyksin ja ihmetteli, että hän oli tarvinnut niin pitkän ajan huomatakseen tytön hentouden ja tavattoman sulouden sekä havaitakseen, kuten hän nyt teki, hänet välttämättömän tarpeelliseksi, naiseksi, jonka viehättävyys varmaan sulostuttaisi minkä miehen elämän tahansa ja olemuksellaan muuttaisi jokapäiväisyydet taivaalliseksi riemuksi.
Hän huomasi tytön punaruskean tukan loisteen ja miten somasti yksi sen raskaista kutreista kiertyi hänen hoikalla, maidonvalkealla kaulallaan. Tyttö oli pukeutunut kiiltävään harmaaseen silkkipukuun ja punainen vastapoimittu ruusu loisti kuin verenpisara hänen rinnallaan. Aina kun lordi tämän jälkeen muisteli tyttöä, muisti hän hänet sellaisena kuin hän tällä hetkellä oli, jollaisena hän ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt.
Äänettöminä he astelivat lyhyen matkan vihreän vehmauden varjoon.
Sitten tyttö pysähtyi ja katsahti lordiin.
»Puhuitte jotakin terveisistä, sir», muistutti hän lordia osoittaen siten kärsimättömyyttään.
Lordi hypisteli tekotukkansa kiharoita ja oli hieman epätietoinen siitä, miten aloittaisi selityksensä.
»Hän tahtoi», sanoi hän vihdoin, »että ilmoittaisin teille seikan, jonka pitäisi osoittaa, että hänessä vielä on jäljellä jotakin siitä onnettomasta herrasmiehestä, jona… jona te kerran hänet tunsitte.»
»Se ei ole nyt tarpeellista», sanoi tyttö hyvin vakavana.
Lordi käsitti hänet tietenkin väärin. Hänhän ei tiennyt mitään siitä valaistuksesta, minkä tyttö edellisenä päivänä oli asiaan saanut.
»Minä luulen… minä tiedän, että teette hänelle vääryyttä», sanoi lordi.
Tytön pitkäripsiset silmät katsoivat jatkuvasti lordiin.