»Totisesti, te olette väsyttävä», sanoi kapteeni Blood ja kääntyi M. de
Cussyn puoleen, joka istui huultaan purren, äärimmäisen kiusaantuneena.
»Pyydän teitä todistamaan kenraalille, että olen oikeassa.»
M. de Cussy heräsi synkistä mietteistään. Hän yskäisi kurkkunsa y selväksi. Hän oli äärimmäisen hermostunut.
»Siihen katsoen, mitä kapteeni Blood on esittänyt…»
»Oh, hiiteen sellaiset asiat!» kivahti Rivarol. »Minusta näyttää kuin olisi minulla vain pelkureita mukanani. Kuulkaahan nyt, herra kapteeni, koska teitä kerran pelottaa lähteä ryntäämään, niin teen sen itse. Ilma on tyyni, ja arvelen onnistuvani hyvin maihinnousussa. Jos onnistun, niin olen näyttänyt, että te olette väärässä, ja minulla on ehkä huomenna sanottavana teille pari sanaa, joista ette ole pitävä. Minä alan olla liian suvaitsevainen teitä kohtaan, sir.» Hän heilautti kättään kuninkaallisen armollisesti. »Saatte mennä.»
Häntä johti yksinomaan ylpeys ja itsepäisyys, ja hän sai sen mukaisen opetuksen kuin ansaitsi. Laivasto pysähtyi illalla noin mailin päähän rannasta ja pimeän turvin lähti kolmesataa miestä, joista kaksisataa oli neekereitä — koko neekerijoukko oli komennettu yritykseen — kanooteissa ja laivaveneissä rantaa kohti. Rivarolin ylpeys pakotti hänet, vaikka hän ei ensinkään pitänyt siitä, johtamaan retkeä itse.
Ensimmäiset kuusi venettä nielaisivat tyrskyt ja pirstoivat ne palasiksi ennen kuin niissä ohjat ennättivät selvitä niistä irti. Tyrskyjen mylvintä ja haaksirikkoisten huudot varoittivat jäljessä tulijoita, jotka siten pelastuivat samanlaiselta kohtalolta. Paronin tiukasta käskystä he soutivat pois vaaralliselta paikalta ja pysähtyivät vain ottamaan ylös niitä, joiden oli onnistunut uimalla ponnistella heidän luokseen. Noin viisikymmentä miestä menehtyi yrityksessä, ja kuusi ammuksilla ja keveillä tykeillä lastattua venettä joutui meren saaliiksi.
Paroni palasi lippulaivalleen raivoissaan, mutta ei millään muotoa viisaampana miehenä. Viisaus — edes kokemuksen kautta saatu katkera viisaus — ei ollut sellaista miestä varten kuin M. de Rivarol oli. Hänen vihansa esineeksi joutuivat kaikki, mutta pääasiassa se kohdistui kapteeni Bloodiin. Aivan ihmeellisiä sokkeloita kulkien tuli hänen järjen juoksunsa siihen tulokseen, että Blood oli kokonaan ja etupäässä syynä hänen epäonnistumiseensa. Hän meni nukkumaan miettien raivoissaan, mitä huomenna sanoisi kapteeni Bloodille.
Hän heräsi aamunkoitossa tykkien kumeaan jyskeeseen. Noustuaan peräkannelle yöpuvussaan ja tohveleissaan hän näki näyn, joka yhä lisäsi hänen järjetöntä raivoaan. Neljä merirosvolaivaa liikehti täysissä purjeissa merkillisissä mutkissa puolen mailin päässä Boca Chicasta ja hieman kauempana muusta laivastosta, ja niiden sivuista syöksyi tulta ja savua joka kerran kun ne käänsivät kylkensä suurta pyöreää linnaketta vastaan, joka vartioi kaltaista sataman suuta. Linnake vastasi tuleen vilkkaasti ja vihaisesti. Mutta merirosvot sovittelivat laivojensa kylkiä erinomaisena arvostelukyvyllä ottaessaan huomioon sen hetken, jona puolustajat panostivat uudelleen tykkejään. Kun espanjalaiset ampuivat uudelleen, kääntyivät he taas, huolehtien ei ainoastaan siitä, että heidän laivansa koko ajan olivat liikkeessä, vaan myös siitä, ettei linnakkeella ollut maalitauluna muuta laivoista kuin joko keula tai perä ja että mastot olivat suorassa linjassa silloin kun oli odotettavissa järeämpi tuli.
Kiroillen ja noituen seisoi M. de Rivarol peräkannella ja katseli toimitusta, jonka Blood niin häpeämättömästi oli alkanut omalla vastuullaan. Victorieusen upseerit olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, mutta paroni ei avannut raivonsa sulkuja ennen kuin de Cussy yhtyi joukkoon. Ja M. de Cussy aiheutti itse niiden aukeamisen. Hän oli tullut ylös käsiään hykertäen ja nauttien asianmukaisesta tyydytyksestä, kun hän näki, miten tarmokkaasti hänen valitsemansa miehet toimivat.
»Ahaa, M. de Rivarol», nauroi hän. »Hän tuntee ammattinsa, tuo Blood, vai mitä? Hän kohottaa Ranskan lipun linnakkeen lipputankoon ennen aamiaista.»