»Tyyntykäähän toki, herra paroni. Kehoitan teitä vain käyttämään hieman viisautta, jotta voisitte välttää ikävyyksiä. Te ette tiedä, millaisella tulivuorella seisotte. Te ette tunne merirosvojen keinoja. Jos olette itsepäinen, saattaa Kartagena tukehtua verivirtoihin ja olkoon lopputulos siitä mikä hyvänsä, niin ei ainakaan Ranskan kuningas siitä paljon hyödy.»
Se muutti väittelyn kokonaan vähemmän vihamieliselle pohjalle. Hetken sitä vielä kesti loppuakseen vihdoin siihen, että M. de Rivarol vastenmielisesti päätti suostua merirosvojen vaatimukseen. Hän ilmoitti sen mahdollisimman epäkohteliaasti ja vasta sitten kun Blood oli saanut hänet uskomaan, että kieltäytyminen saattoi käydä sangen vaaralliseksi. Yhteenotossa hän saattoi mahdollisesti voittaa Bloodin miehet, mutta yhtä mahdollista oli, että hän saattoi hävitäkin. Ja vaikka voittaisikin, tulisi yritys hänelle niin kalliiksi mieshukkaan nähden, ettei hän sen jälkeen ehkä pystyisi vähäisillä voimillaan pitämään hallussaan sitä mitä oli saanut.
Loppujen lopuksi hän lupasi heti ryhtyä tarpeellisiin valmisteluihin, ja jos kapteeni Blood ja hänen upseerinsa tulisivat huomenaamuna hänen laivalleen, tuotaisiin aarteet nähtäviksi, punnittaisiin heidän läsnäollessaan ja viides osa niistä luovutettaisiin siinä paikassa heidän haltuunsa.
Sinä iltana vallitsi merirosvojen keskuudessa sanomaton ilo sen johdosta, että M. de Rivarolin suunnaton ylpeys vihdoinkin oli lannistettu. Mutta kun seuraava päivä vaikeni, saivat he selityksen siihen. Ainoat laivat, mitä satamassa näkyi, olivat Arabella ja Elisabeth, jotka keinuivat ankkurissa, sekä Alropos ja Lachesis, jotka olivat vedetyt matalikolle pommituksessa saamiensa vaurioiden korjaamista varten. Ranskalaiset alukset olivat lähteneet. Ne olivat rauhallisesti ja salaa liukuneet yön pimeydessä satamasta, ja kolme pientä ja häipyvää purjetta läntisellä taivaanrannalla oli kaikki, mitä niistä enää oli näkyvissä. Velkojiaan pakoileva M. de Rivarol oli mennyt aarteineen ottaen mukaansa Ranskasta tuomansa sotilaat ja merimiehet. Hän oli jättänyt jälkeensä Kartagenaan sekä tyhjin käsin tuijottavat merirosvot, jotka hän oli pettänyt, että M. de Cussyn ja Hispaniolasta tulleet vapaaehtoiset ja neekerit, jotka hän oli pettänyt yhtä taitavasti.
Molemmat puolueet sulivat yhteisessä raivon tunnossa yhdeksi, ja sen edesottamuksia pelkäsivät onnettoman kaupungin asukkaat enemmän kuin olivat pelänneet mitään ennen tätä retkeä.
Kapteeni Blood yksin pysyi tyynenä hilliten syvän suuttumuksensa. Hän oli luvannut itselleen, että hän vielä ennen eroamistaan M. de Rivarolista maksaisi tälle takaisin kaikki ne loukkaukset ja hävyttömyydet, joihin tuo käsittämätön mies — joka nyt näyttäytyi roistoksi — oli alistanut hänet.
»Meidän täytyy ajaa heitä takaa», selitti hän. »Ajaa takaa ja rangaista.»
Ensin nousi yleinen hyväksymishuuto. Mutta sitten seurasi ajatus, että ainoastaan kaksi merirosvojen laivaa oli siinä kunnossa, että ne pystyivät lähtemään merille — eikä niihin mahtunut koko miehistö, varsinkin kun muonavaroja oli liian vähän niin pitkää matkaa varten. Lachesiksen ja Atropoksen miehistöt ja heidän kapteeninsa Wolverstone ja Yberville vastustivat aietta, Kartagenassa saattoi vielä olla kyllin paljon aarteita. He aikoivat jäädä sinne ja kiristää loput niistä samalla kun korjasivat laivojaan. Menkööt Blood ja ne, jotka tulivat hänen kanssaan, jos halusivat.
Silloin Blood huomasi, että hän oli hätiköinyt päätöksensä teossa, ja yrittäessään peräytyä siitä hän oli vähällä aikaansaada tappelun niiden kahden puolueen välillä, joihin hänen päätöksensä nyt oli jakanut merirosvot. Ja sillä aikaa pienenivät ranskalaisten purjeet pienenemistään taivaanrannalla. Blood oli vaipua epätoivoon. Jos hän nyt lähtisi, niin taivas tiesi mitä kaupungille tapahtuisi, sillä jäljelle jäävien mieliala oli vaarallinen. Jos hän taas jäisi, niin hänen ja Hagthorpen miehistöt yhtyisivät samaan hurjisteluun muiden kanssa lisäten vain siten niitä hirmutöitä, joita ei enää voitu välttää. Hänen epäröidessään puoleen ja toiseen ottivat hänen omansa ja Hagthorpen miehet ohjat käsiinsä, sillä heidän piti päästä ajamaan Rivarolia takaa. Heidän kostettavanaan ei ollut ainoastaan roistomaista petosta, vaan samalla oli anastettavissa suunnaton aarre käsittelemällä vihollisena tätä ranskalaista kenraalia, joka niin kurjasti oli pettänyt liittolaisensa.
Kun Blood ristiriitaisten mietteittensä kiusaamana yhä epäröi, veivät hänen miehensä hänet miltei väkipakolla laivaan. Tunnin kuluttua, kun vesitynnyrit vihdoin oli täytetty ja viety laivalle, lähtivät Arabella ja Elisabeth tuimalle takaa-ajolleen.