»Olen lordi Willoughby, hänen majesteettinsa kuninkaan Länsi-Intiassa olevien siirtomaiden kenraalikuvernööri. Teille oli kai ilmoitettu tulostani?»
Bishopin viha suli siihen paikkaan. Hän alkoi hikoilla pelosta. Hänen takanaan seisovan lordi Julianin kasvot kävivät äkkiä kalpeiksi ja synkiksi.
»Mutta, mylord…», alkoi eversti.
»Sir, en halua kuulla teidän syitänne», keskeytti hänen ylhäisyytensä tiukasti. »Olen juuri lähdössä, eikä minulla ole aikaa.» Hän viittasi majuri Mallardille, ja Bishop, murtuneena ja kumaraan painuneena, antoi viedä itsensä pois.
Koska kukaan ei pidättänyt lordi Juliania, lähti hän Bishopin kanssa.
Toinnuttuaan tarpeeksi sanoi Bishop hänelle:
»Tästä tulee Bloodin syntiluetteloon yksi lasku lisää. Hyvä Jumala, mikä selvitys siitä tuleekaan, kun saan hänet kerran käsiini!»
Majuri Mallard käänsi päätään syrjään, jotta hänen hymyään ei huomattaisi, ja sanaakaan sanomatta hän vei vankinsa kuvernöörin taloon, joka niin kauan oli ollut Bishopin asuntona. Eversti sai sotilasosaston vartioimana odottaa eteisessä sillä aikaa kun majuri Mallard meni ilmoittamaan hänen tulostaan.
Neiti Bishop oli vielä Peter Bloodin luona, kun majuri Mallard astui sisään. Hänen ilmoituksensa herätti heidät taas todellisuuden maailmaan.
»Olethan armelias häntä kohtaan. Säästöthän häntä niin paljon kuin voit, minun vuokseni, Peter?» pyysi tyttö.
»Siitä saat olla varma», sanoi Blood. »Mutta minä pelkään, että olosuhteet eivät voi.»