»Onnittelen teitä helpotusten johdosta kovassa kohtalossanne», hän jatkoi.
Peter Blood kumarsi, ja tyttö lähti eteenpäin. Hänen neekerinsä hypähtivät pystyyn ja lähtivät juoksemaan hänen jäljessään.
Pitkäksi aikaa jäi Peter Blood seisomaan paikalle, johon tyttö oli hänet jättänyt, ja katseli Carlisle-lahden aurinkoisia vesiä ja laivojen liikehtimistä laajassa satamassa, jonka yllä lokit meluten kiertelivät.
Näköala oli kylläkin kaunis, mietti hän, mutta tämä oli vankila, ja sanoessaan, että hän piti sitä parempana kuin Englantia, hän oli vain langennut siihen miltei kiitettävään kerskumismuotoon, joka sisältyy omien onnettomuuksiemme väheksymiseen.
Hän kääntyi ja palaten tielleen lähti pitkin, joustavin askelin astumaan pientä savesta ja ruojista kyhättyä majaryhmää kohti — pienoiskylää, jota ympäröi paaluaita ja jossa viljelysten orjat ja heidän kanssaan Peter Blood itsekin majailivat.
Hänen mieleensä juolahti säepari eräästä laulusta:
»Tepsi ei kivet vankilaksi,
Tyrmiksi ei rautavanteet.»
Mutta hän antoi niille uuden merkityksen, vallan vastakkaisen kuin runoilija oli tarkoittanut. Vankila on, ajatteli hän, vankila, vaikka sillä ei ollut muureja eikä ristikolta ja vaikka se olisi ollut kuinka laaja. Ja niinkuin hän sen tunsi tänä aamuna, oli hän sen tunteva ajan oloon yhä voimakkaammin. Joka päivä hän tuli ajatelleeksi typistettyjä siipiään, eroaan ulkomaailmasta, ja yhä vähemmän muistui hänelle mieleen se vapaus, jota hän saarella sai nauttia. Eikä hänen onnettomiin vankitovereihin verrattuna suhteellisen huokea osansakaan antanut hänelle sitä tyydytystä, minkä se ehkä olisi tarjonnut toisenlaisilla sielunominaisuuksilla varustetulle. Pikemminkin heidän kurjuutensa ajatteleminen lisäsi sitä mielenkatkeruutta, joka hänen sielussaan versoi.
Niistä kahdestaviidettä, jotka hänen kanssaan olivat astuneet maihin Jamaikan kauppiaasta, oli eversti Bishop ostanut kokonaista viisikolmatta. Loput olivat joutuneet pienemmille viljelystenomistajille, muutamat Speightowniin ja toiset vielä kauemmaksi pohjoiseen. Mikä muiden kohtaloksi oli tullut, sitä ei hän voinut tietää, mutta Bishopin orjien keskuudessa sai Peter Blood tulla ja mennä aivan vapaasti, vieläpä nukkuakin heidän majoissaan, ja heidän kohtalostaan hän tiesi, että se oli eläimellisen kurja. He uurastivat sokeriviljelyksillä aamunkoitosta auringonlaskuun, ja jos heidän työintonsa alkoi laimeta, niin oli siellä päällysmiehen ja hänen apuriensa piiskat, jotka huolehtivat siitä että työ sujui ripeästi. He kävivät puettuina riekaleihin, toiset ilkosen alastomina, he elivät liassa ja olivat huonosti ravittuja, sillä heille syötettiin suolaista lihaa ja maissikakkuja — ravinto, joka monelle, ainakin eräinä vuodenaikoina, oli niin vastenmielistä, että kaksi heistä ennätti kuolla, ennen kuin Bishop muisti, että heidän henkensä oli hänelle jonkin arvoinen, ainakin työnteossa, ja suostui Bloodin ehdotukseen, että niistä, jotka sairastuivat, pidettiin parempaa huolta kuin ennen. Kaikenlaisen uppiniskaisuuden lannistamiseksi ruoskittiin kuoliaaksi eräs, joka oli vastustanut Kentiä, raakaa esimiestä, ja sen toimittivat neekerit hänen toveriensa silmäin edessä. Eräs toinen, joka oli erehtynyt karkaamaan metsiin, otettiin kiinni, tuotiin takaisin ja ruoskittiin ja lopuksi poltettiin hänen otsaansa kirjaimet KK, jotta kaikki tuntisivat hänet karanneeksi kapinalliseksi niin kauan kuin hän eli. Onnekseen miesparka kuoli ruoskinnan seurauksiin.
Sen jälkeen valtasi muut synkkä, lohduton alistuminen. Pahimmatkin uppiniskaiset olivat taltutetut ja tyytyivät sanoin kuvaamattomaan kohtaloonsa epätoivon traagillisella rohkeudella.