Vain Peter Blood, välttäessään äärimmäiset kärsimykset, jäi ulkonaisesti muuttumatta, ja ainoa sisäinen muutos, mikä hänessä tapahtui, oli päivittäin yltyvä viha omaa sukukuntaansa kohtaan, päivittäin syvenevä kaipaus päästä pois tästä paikasta, jossa ihminen niin rumasti runteli Luojansa luomia. Se oli liian heikkoa kaipausta muodostuakseen varsinaiseksi toivoksi. Toivolla ei ollut täällä elämisen oikeutta. Ja sittenkään hän ei antautunut epätoivoon. Hän pani naurun naamarin vakaville kasvoilleen ja kulki tietään hoitaen sairaita eversti Bishopin hyväksi ja tunkeutuen yhä syvemmälle kahden muun lääkärin varatulle alueelle Bridgetownissa.
Vapaana alentavista rangaistuksista ja niistä kieltäymyksistä, joihin hänen vankitoveriensa täytyi alistua, hän kykeni ylläpitämään itsekunnioitustaan, ja alhainen viljelystenomistajakin, jolle hänet oli myyty, kohteli häntä vähemmän raa'asti. Siitä kaikesta hän sai kiittää migreeniä ja leiniä. Hän oli voittanut kuvernöörin mielisuosion ja mikä vieläkin tärkeämpää — kuvernöörin puolison, jota hän häpeämättömästi ja kylmästi kehitteli ja mielisteli.
Silloin tällöin hän tapasi neiti Bishopin, eikä tyttö koskaan päästänyt häntä ohi puhuttelematta häntä muutaman hetken, siten osoittaen mielenkiintoaan häntä kohtaan. Itse puolestaan ei Peter Blood koskaan olisi halunnut jäädä keskustelemaan. Hän ei, tuumi hän, aikonut antaa tytön ulkonaisen miellyttävyyden, hänen kukkean sulonsa ja hänen vapaan, poikamaisen käytöksensä eikä hauskan, reippaan äänensä pettää itseään. Koko elämässään — ja se oli ollut sangen vaihteleva — ei Peter Blood ollut koskaan tavannut miestä, joka hänen mielestään olisi ollut enemmän eläimellinen kuin tytön setä, eikä hän osannut erottaa tyttöä sedästä.
Arabella oli hänen veljentyttärensä, samaa verta kuin setäkin, ja jotakin tämän vioista, jotakin rikkaan sokerinviljelijän säälimättömästä julmuudesta, hän arveli, täytyi asua myös veljentyttären suloisessa ruumiissa. Hän tuumi asiaa sangen usein, ikään kuin vastaten ja vakuuttaen jollekin vaistolle, joka pyrki puhumaan päinvastaista, ja sitten vakuuttuneena asiasta hän vältti tyttöä aina kun se vain oli mahdollista, sekä oli kylmän kohtelias vastakkaisessa tapauksessa.
Vaikka hänen päätelmänsä oli anteeksiannettava, saattoipa olla vallan hyväksyttäväkin, olisi hän kuitenkin tehnyt viisaimmin, jos olisi uskonut vaistoaan eikä asettunut sotasille sen kanssa. Vaikka tytön suonissa virtasikin samaa verta kuin eversti Bishopin, oli hänen verensä kuitenkin täysin vapaa niistä vioista, jotka olivat tahrineet hänen setänsä nimen, sillä ne viat eivät luonnostaan kuuluneet sille verelle; ne olivat tässä tapauksessa hankittuja. Tytön isä, Tom Bishop — samaisen eversti Bishopin veli — oli ollut hellä, ritarillinen ja ystävällinen mies, jonka hänen vaimonsa aikainen kuolema oli täydellisesti murtanut ja joka oli hylännyt vanhan maailman ja lähtenyt hakemaan surulleen lievitystä uudesta. Hän oli muuttanut Antilleille tuoden mukanaan pienen tyttärensä, joka silloin oli viiden vuoden ikäinen, ja asettunut sinne sokerinviljelijäksi. Alusta alkaen hän oli menestynyt hyvin, kuten usein on laita sellaisten, jotka kaikkein vähimmän rikkautta tavoittelevat. Rikastuttuaan hän tuli ajatelleeksi nuorempaa veljeään, sotilasta, jonka maine kotimaassa alkoi olla hieman kirjava. Hän oli neuvonut tätä asettumaan Barbados-saarelle, ja neuvo, jota William Bishop ehkä jonakin toisena aikana olisi halveksinut, saapui hänelle hetkellä, jolloin hänen hurjuutensa alkoi kantaa sellaisia hedelmiä, että ilma-alan vaihdos oli varsin suotava. William tuli, ja hänen antelias veljensä tarjosi hänelle osuutta tuottaviin sokeriviljelyksiinsä. Noin kuusi vuotta sen jälkeen, kun Arabella oli viidentoista ikäinen, hänen isänsä kuoli, jättäen hänet setänsä holhottavaksi. Se oli ehkä isän ainoa virhe. Mutta hänen luonteenjaloutensa väritti muidenkin ihmisten luonteet hänen omansa mukaisiksi. Sitä paitsi hän oli itse johtanut tyttärensä kasvatusta antaen hänen luonteelleen itsenäisyyden, johon hän ehkä liiaksikin luotti. Asiain näin ollen ei sedän ja veljentyttären välillä juuri valinnut rakkaus. Mutta tyttö oli kuuliainen sedälleen ja tämä taas varovainen käytöksessään tytön läsnäollessa. Koko elämänsä ajan, huolimatta hurjuudestaan, hän oli tuntenut pelonsekaista kunnioitusta veljeään kohtaan, jonka arvon tunnustamiseen hänellä oli tarpeeksi järkeä, ja nyt oli kuin jotakin tuosta kunnioituksesta olisi siirtynyt isästä tyttäreen, joka myös tavallaan oli hänen kanssaosakkaansa, vaikkakaan hän ei omakohtaisesti ottanut osaa viljelysten hoitoon.
Peter Blood lausui tuomionsa tytöstä — kuten me kaikki olemme liiankin taipuvaisia tekemään — riittämättömän tuntemuksen perusteella.
Hän sai sangen pian korjata tuomiotaan.
Eräänä päivänä toukokuun lopulla, kun kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi, solui Carlisle-lahteen vaivalloisesti rikkiammuttu ja runneltu englantilainen laiva, Devonin ylpeys, sivut karstalla ja kolhittuina, keskirungossa ammottava aukko ja mesaanimasto poikkiammuttuna, niin että ainoastaan säröinen tynkä törrötti sillä paikalla, missä se oli ennen seisonut. Laiva oli joutunut otteluun Martinique-saaren luona kahden espanjalaisen laivan kanssa, jotka kuljettivat kalleuksia, ja vaikka sen kapteeni vannoi, että espanjalaiset olivat ahdistaneet häntä ilman syytä, niin on vaikea välttää epäluuloa, että asia oli aivan päinvastainen. Toinen espanjalaisista laivoista pakeni taistelusta, ja kun Devonin ylpeys ei ryhtynyt ajamaan sitä takaa, niin se tapahtui sen vuoksi, ettei se enää kyennyt siihen. Toinen oli upotettu, mutta ei ennen kuin englantilainen laiva oli siirtänyt huomattavan osan sen aarteista omaan ruumaansa. Tapaus kuului niihin tavanomaisiin merirosvouksiin, jotka antoivat alituisesti aihetta huoleen St. Jamesin ja Escorialin hoveissa, valituksiin, joita tehtiin milloin yhdeltä, milloin toiselta taholta.
Mutta Steed, useimpien siirtomaa-kuvernöörien tapaan, salli varsin mielellään älynsä pimetä niin paljon, että hän hyväksyi englantilaisen merikapteenin selityksen eikä ottanut huomioon mitään todistuksia, jotka olisivat olleet sitä vastaan. Hänkin vihasi ylpeitä ja rehenteleviä espanjalaisia yhtä hartaasti kuin hänen maanmiehensä sekä muut kansat Bahamasta Mainiin saakka, ja sen nämä varsin runsaassa mitassa ansaitsivatkin. Sen vuoksi kuvernööri soi Devonin ylpeydelle suojan satamassaan ja helpotti sen korjausta ja kuntoon saattamista kaikin tavoin.
Mutta sitä ennen tuotiin laivan uumenista pari tusinaa englantilaisia merimiehiä, jotka olivat yhtä runneltuja ja raadeltuja kuin heidän laivansakin, ja heidän kanssaan puolisen tusinaa samanlaisessa kunnossa olevia espanjalaisia, ainoat eloonjääneet tuon arvolastia kuljettaneen espanjalaisen laivan miehistöstä, joka oli hyökännyt englantilaisen laivan kimppuun ja saattanut itsensä kykenemättömäksi peräytymään. Haavoittuneet sijoitettiin pitkään vajaan satamassa, ja Bridgetownin koko lääketieteellinen voima kutsuttiin heitä hoitamaan. Peter Blood komennettiin ottamaan osaa tähän tehtävään, ja osaksi sen vuoksi, että hän puhui kastilian kieltä — hän puhui sitä yhtä sujuvasti kuin äidinkieltäänkin — ja osaksi hänen alhaisemman asemansa vuoksi orjana espanjalaiset annettiin hänen hoitoonsa.