Petollinen »meille», jonka tohtori Whacker niin äkkiä korjasi, valaisi lopunkin jutussa. Toinenkin tohtori oli asiassa mukana.
He lähestyivät sataman asuttua puolta. Nopeasti, mutta kaunopuheisesti Blood ilmaisi kiitollisuutensa, vaikka tiesikin, ettei toinen sitä ansainnut.
»Puhumme asiasta uudelleen toisen kerran — huomenna», lopetti hän. »Te olette avannut minulle toivon veräjän.»
Siinä hän ei ainakaan sanonut muuta kuin yksinkertaisen totuuden ja hän esitti sen sangen huonosti. Oli todella kuin pimeän vankilan ovi olisi avautunut vapauden auringonpaisteeseen, vankilan, jossa hän luuli saavansa viettää lopun ikänsä.
Hänelle tuli nyt kiire päästä yksinäisyyteen, tyynnyttämään levotonta mieltään ja suunnittelemaan yhtenäisesti, mitä hänen piti tehdä. Myös täytyi hänen neuvotella jonkun toisen kanssa asiasta. Hän oli jo keksinyt tuon toisen. Sellaista matkaa varten tarvittiin purjehdustaitoinen mies, ja sellainen oli hänellä varsin lähellä Jeremias Pittissä. Ensimmäinen askel suunnitelmassa oli neuvotella nuoren merikapteenin kanssa, jonka täytyi olla mukana, jos jutusta tulisi tosi. Koko sen päivän hän kulki levottomana vastasyntynyt toive sydämessään ja oli miltei sairas kärsimättömyydestä odottaessaan illan tuloa ja mahdollisuutta keskusteluun valitsemansa toverin kanssa. Seurauksena siitä oli, että Blood aikaisin sinä iltana oli sen paaluaitauksen sisäpuolella, joka ympäröi orjien savihökkeleitä ja päällysmiehen valkoista rakennusta, ja hän sai tilaisuuden muiden huomaamatta kuiskata pari sanaa Pittille.
»Tule tänä yönä minun majaani, kun muut ovat nukkuneet. Minulla on jotakin sanomista sinulle.»
Nuori mies tuijotti häneen. Bloodin merkitsevä äänenpaino herätti hänet siitä sielullisesta välinpitämättömyydestä, johon hän viime aikoina oli vajonnut raaistuttavan orjuuden väsyttämänä. Sitten hän nyökkäsi ilmaisten siten ymmärtävänsä ja suostuvansa, ja he erosivat.
Kuuden kuukauden olo viljelyksillä Barbados-saarella oli aikaansaanut miltei traagillisen muutoksen nuoressa merimiehessä. Hänen entinen eloisa vilkkautensa oli kokonaan kadonnut. Hänen kasvonsa alkoivat olla ilmeettömät, hänen silmänsä synkät ja loistetta vailla ja hän liikkui vältellen ja salakähmäisesti kuin liiaksi piiskattu koira. Hän oli kestänyt huonon ruoan ajan, äärimmäisen raskaan raadannan sokeriviljelyksillä armottomassa auringonpaisteessa, päällysmiehen ruoskan iskut työn laimetessa ja kuolettavan eläimellisen elämän, johon hänet oli tuomittu. Mutta hinta, jonka hän eloonjäämisestään maksoi, oli tuo tavallinen hinta. Hän oli vaarassa tulla eläimeksi, vajota niiden neekerien tasolle, jotka joskus ahersivat hänen rinnallaan. Ihminen eli hänessä kuitenkin vielä, se ei vielä nukkunut, vaikka se oli jo turtunut epätoivon yltäkylläisyydestä, ja ihminen hänessä pudisti pois turtuneisuutensa heti ja heräsi eloon kuultuaan Bloodin ensimmäiset sanat, jotka hän sinä yönä hänelle puhui — heräsi ja itki.
»Pako?» läähätti hän. »Hyvä Jumala!» Hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja alkoi itkeä kuin lapsi.
»Hiljaa! Rauhoitu, rauhoitu toki!» kehoitteli Blood kuiskaten, säikähtäessään nuoren miehen nyyhkytyksiä. Hän meni Pittin viereen ja asetti tyynnyttävästi kätensä hänen hartioilleen. »Jumalan tähden, hillitse itsesi! Jos joku kuulee puheemme, niin saamme molemmat raippoja.»