»Teille oli onneksi, että en luonnostani ole yhtä verenhimoinen kuin muutamat tovereistani laivalla. Ja minulla on ollut oikein pirullinen työ estäessäni heitä kostonhimoisista aikeistaan. Olen kahden vaiheilla, tokko te oikeastaan olette sellaisen vaivannäön arvoinen.» Hän valehteli. Hän ei ollut ensinkään kahden vaiheilla. Jos hän olisi toiminut oman halunsa ja vaistonsa mukaan, niin hän olisi varmasti vetänyt everstin raakapuuhun ja pitänyt tekoaan varsin kiitettävänä. Mutta hän muisti Arabella Bishopin ja se pakotti hänet armahtavaiseksi ja sai hänet vastustamaan tovereittensa luonnollista kostonhimoa aina siihen määrään, että oli aiheuttamaisillaan kapinan laivalla. Siitä, että hänelle osoitettiin niin suurta armahtavaisuutta, sai eversti siis kokonaan kiittää sitä tosiasiaa, että hän sattui olemaan Arabellan setä, vaikka hän ei sellaista syytä voinut aavistaakaan.
»Te saatte tilaisuuden pelastaa henkenne uimalla», jatkoi Peter Blood. »Tuonne niemen nenään ei ole kuin neljännesmaili ja tavallisella onnella varustetun miehen pitäisi pystyä suorittamaan se. Te olette totisesti kyllin ihrainen pysyäksenne veden pinnalla. Kas niin, lähdetäänpä siis! Älkää nyt vitkastelko, sillä muutoin saatatte joutua mukaamme pitkälle matkalle ja silloin ei pirukaan tiedä, mitä teille tapahtuu. Teitä ei täällä rakasteta juuri paljonkaan enempää kuin ansaitsette.»
Eversti Bishop hillitsi itsensä ja nousi. Niin armoton hirmuvaltias kuin hän oli ollutkin, täytyi hänen joka ei koskaan ollut tuntenut itsehillinnän tarvetta, nyt ilkkuvan kohtalon määräyksestä pidättää tunteittensa purkautuminen hetkellä, jolloin ne olivat aivan kiehumapisteessä.
Peter Blood antoi määräyksen miehilleen. He työnsivät pitkän lankun laidan yli ja kiinnittivät sen siihen.
»Jos suvaitsette, eversti», sanoi Blood viitaten sirosti kädellään.
Eversti katsoi häneen ja hänen katseessaan oli koko helvetti. Tehden sitten päätöksensä ja koettaen näyttää niin miehuulliselta kuin taisi, koska ei saattanut toivoa mistään apuakaan, hän potkaisi kengät jaloistaan, riisui hienon kellanruskean takkinsa päältään ja kiipesi lankulle.
Hän pysähtyi hetkeksi pidellen kädellään lujasti vantista ja katsellen kauhuissaan noin viisikolmatta jalkaa alempana virtaavaan vihreään veteen.
»Ottakaahan pieni kävely, rakas eversti», puhui tyyni, pilkallinen ääni hänen takanaan.
Yhä pidellen vantista katseli eversti epätietoisena ympärilleen ja näki koko laivan laidan täynnä mustia kasvoja, jotka vielä toissapäivänä olisivat kalvenneet nähdessään hänen rypistävän kulmiaan mutta jotka nyt kaikki seisoivat siinä häijynilkisesti irvistellen.
Hetkeksi voitti hänessä raivo pelon. Hän kirosi heitä ääneen rumasti ja runsaasti, irrotti sitten kätensä ja astui lankulle. Kolme askelta hän ennätti ottaa ennen kuin menetti tasapainonsa ja putosi läiskähtäen allaan oleviin vihreisiin syvyyksiin.