»Teidän laivanne?» kertasi toinen ihmeissään, ja yhä enemmän ihmeissään hän lisäsi: »Ja teidän vaatteenne? Mutta… tottahan…» Hurjina vilkuivat hänen silmänsä ympäri kajuutan. Hän tutki sen uudelleen tarkaten jokaista tuttua esinettä. »Olenko minä hullu?» kysyi hän vihdoin. »Varmastihan tämä laiva on Cinco Llagas?»
»Kyllä se on Cinco Llagas.»
»Siinä tapauksessa…» Espanjalainen vaikeni. Hänen katseensa kävi murheelliseksi. »Valga me Dios!» huudahti hän kuin tuskissaan-. »Aiotteko sanoa minulle myös, että olette Don Diego de Espinosa?»
»Enhän toki, minun nimeni on Blood, kapteeni Blood, ja laiva, kuten tämä kaunis vaatekertakin on sotasaalistani. Ja te, Don Diego, olette vankini.»
Vaikka vastaus olikin hämmästyttävä, tuntui se kuitenkin Don Diegosta lohduttavalta siihen nähden, mitä hän oli alkanut pelätä.
»Mutta… ettekö sitten ole espanjalainen?»
»Te imartelette minua kastilialaisen puhetapani vuoksi. Minulla on kunnia olla irlantilainen. Te arvatenkin luulitte, että oli tapahtunut ihme. Niin onkin asian laita. Ihme, jonka minun kekseliäisyyteni, joka ei suinkaan ole halveksittava, on aikaansaanut.»
Lyhyesti kapteeni sitten paljasti salaisuuden kertomalla, mitä oli tapahtunut. Se oli kertomus, joka sai espanjalaisen vuoroin punastumaan ja vuoroin kalpenemaan. Hän tunnusteli takaraivoaan ja tapasi siellä vahvistuksen kertomuksen todenperäisyydelle kananmunan kokoisen kuhmun muodossa. Vihdoin hän katsahti hätääntyneenä pilkallista kapteeni Bloodia ja huudahti:
»Entä poikani? Missä poikani on? Hän oli samassa veneessä, joka toi minut laivalle!»
»Poikanne on turvassa. Hän ja veneen miehistö sekä teidän tykkimiehenne tovereineen ovat varsin mukavasti raudoissa kannen alla.» Don Diego vaipui takaisin vuoteelle ja hänen kiiltävän mustat silmänsä tuijottivat yläpuolella oleviin ruskeisiin kasvoihin. Hän hillitsi itsensä. Hänellä oli täysi annos sitä mielentyyneyttä, jota hänen hurja ammattinsa vaati. Onnen pyörä oli kierähtänyt hänelle vastaiseksi viime yrityksessä. Aivan voiton hetki oli kääntynyt hänelle tappioksi. Hän otti vastaan kohtalonsa stoalaisen tyyneydellä. Äärimmäisen välinpitämättömänä kysyi hän sitten: