»Olisitteko halukas ansaitsemaan elämän ja vapauden omasta, poikanne ja tovereittenne puolesta?»
»Ansaitsemaan?» sanoi Don Diego, eikä vaaleansinisiltä terässilmiltä jäänyt huomaamatta vavahdus, joka kulki espanjalaisen ruumiin läpi. »Ansaitsemaan, sanoitte? Miksipä ei, ellei ehdotus, jonka aiotte tehdä, käy kunnialleni.»
»Sellainen ei puoleltani saata tulla kysymykseenkään», vakuutti kapteeni Blood. »Ymmärrän, että merirosvollakin saattaa olla kunniantuntoa.» Ja sitten hän esitti ehdotuksensa. »Jos katsotte ikkunasta, Don Diego, niin näette jotakin, joka muistuttaa pilven hattaraa taivaan reunassa. Se on Barbados-saari, joka on suoraan takanamme. Koko päivän olemme purjehtineet itää kohti vain yhdestä syystä — päästäksemme Barbados-saaresta niin kauaksi kuin suinkin. Mutta nyt kun emme enää näe maata, alkavat vaikeudet. Ainoa mies joukossamme, joka on saanut koulutusta merenkulussa, on kuumeessa — niin, sen pahoinpitelyn johdosta, jonka alaiseksi hän oli joutunut juuri ennen kuin toimme hänet mukanamme laivaan. Osaan itse hoitaa kulussa olevaa alusta ja laivassa on pari kolme miestä, jotka pystyvät minua siinä auttamaan, mutta merimiestaidon korkeampia salaisuuksia ja taitoa löytää suunta tiettömällä ulapalla emme tunne ensinkään. Käsitätte helposti, että maihinmeno tai summittainen purjehtiminen tässä — kuten niin sattuvasti sanoitte — rutonsaastuttamassa saaristossa saattaisi käydä meille kohtalokkaaksi. Ja niinpä päädymme seuraavaan. Haluamme päästä Curacaoon, hollantilaiseen siirtomaahan niin suoraan kuin mahdollista. Annatteko kunniasananne siitä, että viette meidät sinne, jos annan teille vapautenne jälleen? Ja jos teette sen, olen laskeva teidät ja jäljelläolevan miehistönne vapauteen saavuttuamme sinne.»
Don Diegon pää vaipui rintaa vasten ja hän astui miettiväisenä perässä olevan ikkunan luo. Siinä hän seisoi katsellen auringonpaisteista ulappaa ja suuren aluksen tyyntä vanavettä — hänen oman aluksensa, jonka nämä englantilaiset koirat olivat häneltä ryöstäneet, hänen oman laivansa, jota häntä nyt vaadittiin kuljettamaan turvalliseen satamaan, jossa hän sen lopullisesti menettäisi ja josta se ehkä uudistettuna lähtisi taistelemaan hänen omia maanmiehiään vastaan.
Se oli vaa’an toisessa kupissa. Toisessa painoi kuudentoista miehen elämä. Neljäntoista elämä ei merkinnyt hänelle paljoakaan, mutta jäljellä olevien kahden kohtalo koski häntä itseään ja hänen poikaansa.
Hän kääntyi vihdoin, ja koska hänen selkänsä oli valoon päin, ei kapteeni Blood saattanut nähdä kuinka kalpeaksi hän oli käynyt.
»Hyväksyn», sanoi espanjalainen.
Yhdestoista luku
POJAN USKOLLISUUTTA
Kunniasanansa perusteella sai Don Diego de Espinosa nauttia täydellistä vapautta entisellä laivallaan, ja laivan ohjaus, jonka hän oli lupautunut suorittamaan, oli kokonaan hänen käsissään. Ja siitä syystä, että laivan miehistö oli kokonaan outo espanjalaisten valta-alueiden vesillä ja myös sen vuoksi, että Bridgetownin aikaiset tapahtumat eivät vielä olleet kylliksi opettaneet sitä pitämään jokaista espanjalaista petollisena, verenhimoisena koirana, joka tavattaessa oli lyötävä kuoliaaksi, se kohteli häntä samanlaisella ystävyydellä mitä hänen oma hieno maailmanmiehen käytöksensä oli omiaan herättämään. Hän söi ateriansa suurhytissä Bloodin ja kolmen hänen avukseen valitun upseerin, Hagthorpen, Wolverstonen ja Dyken seurassa.