Tullessaan kannelle jo ennen auringon nousua hän näki edessään maata, kuten Don Diego oli illalla luvannut. Se oli noin kymmenen mailin päässä heistä, pitkä idästä länteen kulkeva rannikko, ja siitä pisti kallioinen niemeke aivan heitä kohti. Nähdessään sen hän rypisti otsaansa. Hän ei ollut havainnut, että Curacao olisi niin laaja. Toden teolla näytti maa pikemminkin mantereita kuin saarelta.
Ylähangan puolella heistä hän huomasi maalta puhaltavan heikon tuulen tuomana suuren laivan, joka hänen arvionsa mukaan oli suunnilleen yhtä kookas kuin heidän omansakin. Hänen katsoessaan sitä se muutti äkkiä suuntaansa ja tuli nyt suoraan heitä kohti.
Tusinan verran hänen miehiään liikuskeli jo etukannella innokkaasti tähystäen tulokasta ja heidän äänensä ja naurunsa kuului selvästi uljaan Cinco Llagsin perään saakka.
»Tuolla», virkkoi pehmeä ääni sulavalla espanjan kielellä hänen takanaan, »on luvattu maa, Don Pedro.»
Äänessä oli jonkinlaista salaperäistä voitonriemua, joka sai kapteeni Bloodin epäluulon uudelleen heräämään eloon. Hän kääntyi äkkiä Don Diegoon päin, niin äkkiä, että viekas hymy tämän huulilta ei kerinnyt kadota ennen kuin kapteeni Bloodin katse tutkivana osui hänen kasvoihinsa.
»Se näkyy tuottavan teille outoa tyydytystä olosuhteista huolimatta», sanoi kapteeni Blood.
»Luonnollisesti.» Espanjalainen hieroi kämmeniään yhteen, ja herra Blood huomasi, että liike oli hieman epävarma. »Tyydytystä, jota merimies tuntee.»
»Tai jota petturi tuntee — vai?» kysyi Blood tyynesti. Ja kun espanjalainen astui askelen taaksepäin ja hänen hahmonsa äkkiä muuttui, oli Blood varma siitä, että hänen epäluulonsa oli oikeutettu. Hän ojensi kätensä maata kohden ja kysyi ankarasti: »Mikä maa tuo on? Rohkenetteko väittää, että se on Curacaon rantaa?»
Hän astui Don Diegoa kohti ja askel askelelta väistyi tämä taaksepäin. »Sanonko teille, mikä maa se on? Sanonko?» Hänen varmuutensa näytti häikäisevän ja hämmästyttävän espanjalaista, sillä vastausta ei kuulunut. Silloin veti herra Blood uhkarohkean vedon — vaikkei aivan uhkarohkeaa kuitenkaan. Hän tiesi, että niin pitkää rantaviivaa ei voinut olla muualla kuin joko mantereita tai sitten Kuballa tai Hispaniolalla. Mannerta se ei voinut olla, sen hän myös tiesi. Koska hän tiesi, että Kuba oli kauempana pohjoisessa ja lännessä kuin Hispaniola, seurasi siitä, päätteli hän nopeasti itsekseen, että jos Don Diego aikoi pettää hänet, niin hän oli ohjannut laivan lähintä espanjalaista aluetta kohti. »Tuo maa, senkin petollinen, valapatto espanjalainen koira, on Hispaniolan saari.»
Sen sanottuaan hän piti tarkasti silmällä kalpenevaa espanjalaista nähdäkseen, oliko hän osannut oikeaan. Mutta nyt oli väistelevä Don Diego jo tullut keskiväliin peräkantta, jossa peräpurje esti heitä näkymästä sinne missä muut englantilaiset olivat. Hänen huulensa vääntyivät rumaan hymyyn.