Tähän asti oli hänen mielensä ollut kiintynyt yksinomaan taisteluun, ja jos hän oli ajatellut perääntymistä, oli hänen tarkoituksensa ollut vain saavuttaa jonkin verran parempi asema. Kun hän nyt huomasi väsyvänsä yhä enemmän, johtui hän vihdoinkin ajattelemaan pakoa. Eikö ollut mitään keinoa selviytyä tästä pinteestä? Oliko hänen surmattava jokaikinen mies Condillacissa, ennen kuin hän voisi toivoa pelastuvansa?
Hänen päähänsä pisti melkein koneellisesti laskea mielessään miehet. Palkkasotureita oli kaikkiaan kaksikymmentä paitsi Fortuniota ja häntä itseään. Hän saattoi luottaa, ettei Arsenio kävisi hänen kimppuunsa, vaan kenties tulisi loppujen lopuksi hänen avukseen. Jäljellä oli siis yhdeksäntoista. Neljä hän oli joko tyyten surmannut tai tehnyt kokonaan taistelukyvyttömiksi, joten hänellä oli vielä vastassaan viisitoista. Näistä viidestätoista selviytyminen oli aivan liian ylivoimainen tehtävä hänelle. Pian saisivat ne kaksi, jotka häntä nyt ahdistivat, epäilemättä avukseen muita.
Hän mietti mielessään, kykenisikö hän iskemään maahan nämä kaksi, surmaamaan Fortunion ja juoksemalla koettamaan pelastautua takaportin kautta, ennen kuin vartioväestön loppuosa ennättäisi saavuttaa hänet tai arvaamaan hänen aikeitaan. Mutta sellainen ajatus oli liian hurja, sen toteuttaminen liian mahdoton.
Hän taisteli parhaillaan selin Valériehen kasvot käännettyinä korkeata ikkunaa kohti, jonka lyijykiskoilla kiinnitettyjen ruutujen läpi hän näki epämuotoiseksi vääntyneen nousevan kuun. Äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus. Tuo ikkuna oli runsaasti viidenkymmenen jalan korkeudella vallihaudasta, sen häh tiesi, ja jos hän yrittäisi hypätä siitä alas, niin olisi yhtä mahdollista, että hän kuolisi tärähdyksestä. Mutta hänen kuolemansa olisi varma, jos hän viipyisi sisällä, kunnes toisia ennättäisi tulla avuksi hänen nykyisille vastustajilleen. Ripeästi hän niin ollen päätti antautua pienempään vaaraan.
Ja kun hänen päätöksensä nyt oli tehty, muutti hän taistelutapaansa jyrkästi. Tähän asti hän oli liikkunut vähän, säästäen voimiaan sen pitkän ottelun varalle, joka hänellä näytti olevan edessään. Oltuaan tähän asti vain puolustautuja hän äkkiä muuttui hyökkääjäksi, tehden sen perin tuhoisasti. Hän käytti tehokkaasti vaippaansa, kiersi sen irti käsivarrestaan, heilautti sen yhden vastustajansa pään ja ruumiin ympärille, niin että mies kietoutui siihen ja sokaistui. Hypähtäen hänen viereensä Garnache potkaisi rajusti jalat hänen altaan, niin että hän jysähtäen kellahti lattialle. Sitten pariisilainen äkkiä kumartui ja syöksi miekkansa toisen palkkasoturin säilän alitse, lävistäen hänen reitensä.
Nopeasti Garnache pisti kerran miekkansa vaippansa alla rimpuilevaan mieheen. Rimpuileminen kävi rajummaksi, mutta lakkasi täydellisesti muutamien sekuntien kuluttua.
Tressan tunsi olevansa päästä jalkoihin saakka märkä hiestä, jonka kauhu oli pusertanut hänestä. Markiisittaren huulilta valui hirvittävä tulva kirosanoja, ja Garnache oli sillä välin kääntynyt ottelemaan viimeisen vastustajansa Fortunion kanssa.
Kapteeni hyökkäsi hänen kimppuunsa rohkeasti aseinaan miekka ja tikari, ja silloin Garnache lopen uupuneena katui katkerasti sitä, että oli luopunut vaipasta. Mutta sittenkin hän miekkaili sitkeästi, ja heidän taistellessaan, häärien sinne tänne, tuli Marius hoippuen äitinsä viereen heitä katselemaan, nojaten raskaasti Tressanin olkaan. Markiisitar kääntyi häneen päin kasvot lyijynharmaina.
— Tuo mies on varmaankin itse paholainen, kuuli Garnache hänen sanovan pojalleen. — Juoskaa noutamaan apua, Tressan, tai jumaliste hän voi päästä meiltä pakoon! Rientäkää kutsumaan väkeä, tai Fortunio sortuu myös! Käskekää miesten tuoda musketteja!
Huumaantuneen tavoin Tressan lähti täyttämään käskyä, samalla kun ottelijat jatkoivat taisteluaan.