Huulet kaartuneina tuimaan hymyyn Garnache kumarsi jäykästi, esitellen itsensä kylmästi ja muodollisesti.
— Nimeni on Martin Marie Rigobert de Garnache. Minut lähetti hänen majesteettinsa kuningatar Pariisista huolehtimaan siitä, että neiti de La Vauvraye pääsee vapaaksi vankeudesta, jossa teidän äitipuolenne häntä pitää.
Herrasmiehen kulmakarvat kohosivat, ja hänen kasvoilleen levisi melkein loukkaava hymyily.
— Kun asia on siten, niin mitä hemmettiä teette täällä?
— Olen täällä, monsieur, vastasi Garnache nykäisten päätään taaksepäin, koska te ette ole Condillacissa.
Hänen sävynsä oli ynseä, lähennellen halveksimista, sillä siitä huolimatta, että hän oli edellisenä iltana päättänyt siitä lähtien aina hillitä luontoaan, alkoi Garnachelta jo mennä maltti.
Markiisi pani merkille hänen sävynsä ja tarkasteli miestä. Eräissä suhteissa hän piti kummastakin; toisissa suhteissa olivat ne kumpikin hänestä vastenmielisiä. Mutta hän tajusi selvästi, ettei tätä kiivasta herrasmiestä saanut kohdella kovin uhittelevasti; muutoin voisi koitua ikävyyksiä. Niinpä hän viittasikin herttaisesti pöytään, jossa oli pari pulloa höyryävien ruokalajien keskellä.
— Suvaitsette kai syödä päivällistä kanssani. Otaksun, että teillä on jotakin asiaa minulle, koska olette tullut tänne minua etsimään. Keskustelkaamme syödessämme. Minusta on ikävää syödä yksin. Hänen sävynsä ja käyttäytymisensä olivat erittäin tyynnyttäviä. Garnache oli noussut ylös aikaisin ja ratsastanut pitkän matkan; ruokien tuoksu oli kiihottanut hänen ruokahaluaan, joka jo ennestään oli hyvä; ja kun lisäksi hänen ja tämän herrasmiehen piti olla liittolaisia, niin olisihan hyvä, etteivät he alkaisi riitelemällä.
Hän kumarsi vähemmän jäykästi, esitti kiitoksensa, pani hattunsa, raippansa ja vaippansa syrjään, irrotti miekkansa ja istuutui pöytään isännän itsensä valmistamalle paikalle.
Garnache tarkasteli nyt markiisia huolellisemmin ja löysi hänen piirteistään paljon miellyttävää. Ne olivat avoimet ja miellyttävät, mies vaikutti rehelliseltä.