— Toivon, että olet voinut hyvin, rakas Marius, hän puheli, tarttui veljensä olkapäihin, työnsi hänet käsivarren matkan päähän ja katseli häntä arvostelevasti. — Ma foi, sinähän olet muuttunut komeaksi, sopusuhtaiseksi mieheksi. Entä äitisi, myös hän voi kai hyvin.
— Kiitos, Florimond, kyllä, vastasi Marius jäykästi. Markiisi hellitti kätensä veljensä olkapäistä. Hänen hyväntahtoiset kasvonsa olivat yhä naurussa, ikään kuin tämä olisi ollut hänen elämänsä onnellisin hetki.
— On hauskaa olla jälleen Ranskassa, rakas Mariokseni, hän sanoi. —
Olin hullu, kun viivyin niin kauan poissa. Ikävöin päästä taaskin
Condillaciin.
Marius silmäili häntä ja koetti turhaan löytää kuumeen merkkejä. Hän oli odottanut tapaavansa heikentyneen ja laihtuneen raukan; sen sijaan hän näki edessään elinvoimaisen, terveen, hilpeän miehen, joka oli pursuavan hyvällä tuulella ja silminnähtävästi hyvissä voimissa. Hänen aikomuksensa alkoi miellyttää häntä vähemmän, Fortunion avun herättämästä varmuudesta huolimatta. Mutta yhtäkaikki hänen oli kuitenkin se suoritettava.
— Kirjoitit meille, että sinussa oli kuumetta, hän sanoi puolittain kysyvästi.
— Ei se mitään. Mutta kuka sinulla on seurassasi? hän tiedusteli, tarkastellen arvostelevasti Fortuniota, joka seisoi askeleen tai parin päässä isäntänsä takana.
Marius esitteli kätyrinsä.
— Tämä on kapteeni Fortunio, Condillacin varusväen komentaja.
Markiisi nyökkäsi ystävällisesti kapteenille.
— Kapteeni Fortunio. Hänellä on hyvä maine onneaan etsivänä soturina. Veljelläni on epäilemättä perheseikkoja puhuttavana minulle. Olisin kiitollinen, jos menisitte alakertaan, herra kapteeni, ja joisitte siellä maljan, pari odottaessanne.