Äkillisen, sokean vimman vallassa hän pyörähti ympäri, tempasi tikarin Tressanin vyöstä ja karkasi kavaltajakapteenin kimppuun. Tämä oli pettänyt häntä jollakin tavoin, luovuttanut Condillacin — kenen valtaan, sitä hänellä ei ollut vielä ollut aikaa ajatella. Hän tarttui italialaista kurkkuun niin rajun jäntevästi, ettei sellaista voimaa olisi luullut olevan hänen valkeissa, siroissa käsissään. Tikari oli koholla, ja yllätetty kapteeni lamaantui ällistyksestä eikä kyennyt nostamaan kättään torjuakseen uhkaavaa iskua.
Mutta apotti astui ripeästi markiisittaren luokse ja puristi hänen rannettaan läpikuultavan ohuella kädellään.
— Malttakaa mielenne! Mies on vain välikappale.
Markiisitar horjui taaksepäin — melkein apotin vetämänä — huohottaen raivosta ja tuskasta. Sitten hän huomasi, että verho oli vedetty pois arkun päältä. Koristelematon mäntyarkku kiinnitti hänen huomionsa puoleensa, syrjäyttäen hetkiseksi hänen kiukkunsa. Mitä uutta yllätystä hänelle valmistettiin?
Tuskin hän oli tehnyt itselleen tämän kysymyksen, kun hän jo itse vastasikin siihen, ja kylmä käsi tuntui kouristavan hänen sydäntään. Vainaja oli Marius. Hänelle oli valehdeltu. Juuri Mariuksen olivat he — nuo hänen poikapuolensa liveriin puetut miehet — kantaneet ruumiina Condillaciin.
Hänen kurkkuunsa kohosi nyyhkytys, ja hän astui askeleen arkkua kohti. Hän tahtoi itse katsoa. Millä tavoin hyvänsä hänen täytyi saada poistetuksi tämä kalvava epäilys. Mutta ennen kuin hän oli ennättänyt astua kolmea askelta, jäi hän taas seisomaan kuin lattiaan naulattuna, hänen kätensä tempautuivat nytkähtäen rintaa vasten, hänen huulensa avautuivat ja häneltä pääsi kauhun kirkaisu. Sillä arkun kansi oli hitaasti noussut ja kääntynyt sivulle. Ja ikään kuin kasaamaan hänelle kauhua kauhun päälle nousi arkusta olento istumaan ja katseli ympärilleen tuimasti hymyillen, ja se olento oli mies, jonka hän tiesi kuolleeksi, joka oli saanut surmansa hänen puuhiensa tähden — se olento oli Garnache. Se oli Garnache sellaisena kuin hän oli ollut sinä päivänä, jolloin he tavoittelivat hänen henkeään juuri tässä samassa huoneessa. Kuinka hyvin hän tunsi tuon vankan, kaarevan nenän, kirkkaat, siniset, teräksenhohtoiset silmät, tummanruskean tukan, joka ohimoilta oli iän mukana harmaantunut tuhkanväriseksi, ja lujapiirteisen suun ylähuulta ja pitkää, vankkaa leukaa peittävän tuuhean, punertavan parran!
Hän tuijotti tuijottamistaan, kauniit kasvot lyijynharmaina ja vääntyneinä, kunnes niissä ei näkynyt mitään kaunista, samalla kun apotti silmäili häntä kylmästi ja hänen takanaan oleva Tressan oli pyörtymäisillään pelosta. Mutta häntä ei kammottanut haamujen pelko. Hän näki Garnachessa miehen, joka oli vielä elävä ja täysissä voimissa — se mies oli jonkin ihmeen kautta välttänyt sen kohtalon, johon he olivat otaksuneet hänen sortuneen, ja hän pelkäsi tilitystä, jota tämä mies vaatisi.
Oltuaan hetkisen ääneti, ikään kuin nauttien herättämästään vaikutuksesta, Garnache nousi seisomaan ja hyppäsi reippaasti lattialle. Jysähdys, joka kuului, kun hän putosi markiisittaren eteen, ei ollut vähääkään aavemainen. Rouva de Condillacin kauhu väheni hieman, mutta ei haihtunut täydellisesti. Hän tajusi, että hän oli tekemisissä vain ihmisen kanssa, mutta hän alkoi käsittää, että tämä ihminen oli hyvin pelottava.
— Taaskin Garnache! hän huohotti.
Pariisilainen kumarsi rauhallisena, hymy huulillaan.