— Niin, madame, hän sanoi ystävällisesti, — aina Garnache. Sitkeä kuin iilimato, madame, ja iilimadon lailla olen tullut tänne suorittamaan hieman puhdistustyötä.
Markiisittaren katse kirkastui jälleen, kun hän voitti äskeisen säikähdyksensä, ja hän vilkaisi Fortunioon. Garnache huomasi sen ja arvasi, mitä hänen mielessään liikkui.
— Kaikki, mitä Fortunio on tehnyt, hän virkkoi, — hän on tehnyt teidän poikanne käskystä ja suostumuksella.
— Mariuksenko? kysyi markiisitar, melkein peläten kuulevansa, että Garnache tarkoitti hänen pojallaan hänen poikapuoltaan ja että Marius oli kuollut.
— Niin, Mariuksen, vastasi Garnache. — Pakotin hänet alistumaan tahtooni. Uhkasin, että hän ja tämä hänen asetoverinsa, joka on niin isäntänsä arvoinen, teilattaisiin kumpikin, jollei minua ehdottomasti toteltaisi. Jos he tahtoivat pelastaa henkensä, niin tässä tarjoutui heille tilaisuus. He olivat ymmärtäväisiä ja käyttivät tilaisuutta hyväkseen antaen siten minulle keinon tunkeutua Condillaciin ja pelastaa neiti de La Vauvrayen.
— Siis Marius…? Markiisitar jätti kysymyksensä kesken, puristellen hermostuneesti nyrkkiään.
— On terve ja reipas, kuten Fortunio lienee totuudenmukaisesti teille kertonut. Mutta en ole vielä päästänyt häntä vallastani enkä päästä ennen kuin Condillacin asiat on järjestetty. Sillä jos minua täällä vielä vastustetaan, niin hänet teilataan, sen vakuutan.
Vielä viimeisen kerran koetti markiisitar uhmata. Pitkäaikaisesta isännöimistottumuksesta on vaikea luopua. Hän nykäisi niskansa kenoon, hänen rohkeutensa elpyi nyt, kun hän tiesi Mariuksen olevan elossa ja terveenä.
— Komeita sanoja, hän pilkkasi. — Mutta kuinka te voitte tuolla tavoin uhkailla ja vakuutella?
— Olen kuningattaren halpa puhetorvi, madame. Uhkaukseni lausun hänen nimessään. Älkää kiemurrelko enää, se on neuvoni. Se ei maksa vaivaa. Valtanne on mennyttä, madame, ja teidän olisi viisainta suhtautua siihen arvokkaasti ja rauhallisesti — niin kehotan teitä kaikessa ystävyydessä.