— Tietääkö hän? Tehkää se sitten, monsieur! Ja sillä ehdolla annan anteeksi ajattelemattomat puuhanne. Vakuutan sanallani, ettette joudu tekemään tiliä niistä ihmishengistä, jotka ovat tuhoutuneet petollisuutenne ja puuttuvan uskollisuutenne tähden, kun vain omasta vapaasta tahdostanne luovutte Dauphinén käskynhaltijan toimesta, jota en voi sallia teidän tästä lähtien pitää.
Tressan silmäili vuorotellen markiisitarta ja Garnachea. Rouva seisoi liikkumattomana ikään kuin Garnachen sanat olisivat muuttaneet hänet marmoripatsaaksi, kykenemättä puhumaan raivoltaan. Sitten avautui ovi, ja saliin astui neiti de La Vauvraye Fortunion seuraamana.
Nähdessään Garnachen Valérie pysähtyi, vei käden sydämelleen ja huudahti hiljaa. Näkikö hän todellakin Garnachen — uljaan vaeltavan ritarinsa? Garnache ei ollut enää sen näköinen kuin niinä päivinä, jotka hän oli ollut hänen vartijanaan; mutta hän oli sellainen, jollaisena tyttö häntä mielellään ajatteli, sen jälkeen kun hän piti häntä kuolleena. Pariisilainen meni häntä vastaan silmissään kaihoisa ilme, ojensi hänelle molemmat kätensä, hän tarttui niihin ja kaikkien nähden, ennen kuin Garnache ehti temmata käsiään pois, hän kumartui ja suuteli niitä, samalla kun hänen huuliltaan pääsi kuiskaus:
— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!
— Mademoiselle! Mademoiselle! esteli pariisilainen, mutta liian myöhäistä oli jo pidättää tyttöä.
Hän ei nähnyt tässä teossa mitään muuta kuin kiitollisuutta siitä, mitä hän oli tehnyt auttaakseen Valérieta, ja siitä vaarasta, mihin hän niin alttiisti oli pannut henkensä palvellessaan tyttöä. Garnachen sanat saivat Valérien jälleen tyyntymään, mutta äkkiä hänet taaskin valtasi pelko tässä paikassa, jossa hän ei ollut tuntenut mitään muuta kuin pelkoa.
— Miksi olette täällä, monsieur? Oletteko taaskin antautunut vaaraan?
Garnache nauroi. — En, en suinkaan. Nämä miehet ovat minun väkeäni — ainakin tällä hetkellä. Tällä kertaa olen tullut voimakkaana säätämään oikeutta. Mitä on tehtävä tälle naiselle, mademoiselle? hän kysyi, ja tietäen hyvin, kuinka lempeän herttainen tyttö oli, hän lisäsi: — Puhukaa nyt! Hänen kohtalonsa on teidän kädessänne.
Valérie katsahti viholliseensa, ja sitten hänen katseensa lipui ympäri huonetta, tarkastellen siellä äänettöminä seisovia miehiä ja apottia, joka yhä oli pöydän päässä tämän kummallisen näyttämön kalpeana, kylmänä katselijana.
Muutos oli tullut niin äkkiä. Muutamia minuutteja sitten hän oli vielä ollut vanki, ja häntä oli raadellut tuska, sillä hän oli kuullut, että Mariuksen piti palata sinä päivänä ja heidät vihittäisiin, suostuipa hän tai oli suostumatta. Ja nyt hän näki olevansa vapaa. Hänen sankarinsa oli palannut mahtavana ja pyytänyt häntä ratkaisemaan äskeisten sortajiensa kohtalon.