Hän lakkasi puhumasta. Valérie oli tarttunut hänen käsivarteensa. Heti lauhtui hänen raivonsa, ja hän kääntyi tyttöön päin.
— Mitä nyt?
— Älkää pakottako häntä, jollei hän tahdo ottaa herra de Tressania puolisokseen. — Minä tiedän — mutta hän ei tiennyt — kuinka kauheaa se on.
— Rauhoittukaa, tyynnytti Garnache häntä kasvoillaan hymy, joka muistutti päivänpaistetta ukkosen jälkeen. — Hänen laitansa ei ole lainkaan huonosti. Näyttää siltä, että he olivat jo kihloissa. Enkä sitä paitsi pakota häntä. Hänen on mentävä naimisiin omasta vapaasta tahdostaan — tai muutoin lähdettävä Pariisiin tutkittavaksi ja tuomittavaksi.
— He olivat kihlautuneet, niinkö?
— Niin — ettekö ollutkin, herra käskynhaltija?
— Olimme, monsieur, vastasi Tressan itsetietoisen ylpeästi, — ja minä puolestani olen valmis heti vihittäväksi.
— Jumalan nimessä siis antakoon markiisitar vastauksensa nyt! Me emme voi tuhlata näin koko päivää.
Markiisitar seisoi katsellen häntä, naputtaen kenkänsä kärjellä lattiaa, silmät synkän kiukkuisina. Mutta vihdoin hän melkein pyörtyen inhosta lupasi täyttää Garnachen tahdon. Pariisi ja teilauspyörä olivat liian hirvittävä vaihtoehto. Ja joskin hän säästyisi siitä, ei hänellä ollut muuta kuin pahanpäiväinen hökkeli Tourainessa, ja vaikka Tressan olikin ruma, niin hän oli rikas.
Niinpä apotti valmistautui kuningattaren lähetin määräyksestä juhlallisesti toimittamaan vihkimisen.