Käskynhaltija kohautti olkapäitään ja pureskeli sekunnin ajan partaansa.
— Teidän on helppo käskeä, mitä minun on tehtävä. Sanokaa pikemmin, kuinka minun on se tehtävä, kuinka voitan hänen vastarintansa!
— Olette kovin varma siitä, että kohtaatte vastarintaa — omituisen varma, huomautti Garnache, katsoen Tressania silmiin. — Mutta onhan teillä joka tapauksessa sotaväkeä.
— Niin on hänelläkin ja lisäksi Etelä-Ranskan vankin linna puhumattakaan koko maailman pirullisimmasta uppiniskaisuudesta. Mitä hän sanoo, sen hän tekeekin.
— Ja mitä kuningatar sanoo, sen hänen uskolliset palvelijansa tekevät, oli Garnachen hyytävän kuiva vastaus. Mielestäni ei meillä ole muuta puhuttavaa, monsieur. Tähän aikaan huomenna odotan saavani teiltä täällä huostaani neiti de La Vauvrayen. Näkemiin siis huomiseen saakka, herra käskynhaltija!
Ja kumarrettuaan toisen kerran pariisilainen suoristautui, pyörähti ympäri ja poistui huoneesta.
Käskynhaltija vaipui takaisin tuoliinsa ja mietti mielessään, eikö kuolema olisi helppo keino selviytyä tästä kauheasta tilanteesta, johon sattuma ja hänen Condillacin leskimarkiisitarta kohtaan tuntemansa onneton ihastus olivat hänet saattaneet.
Kirjoituspöytänsä ääressä istui sihteeri, joka oli ollut keskustelun todistajana, ja hän oli melkein yhtä ymmällä kuin Tressankin.
Tunnin ajan Tressan viipyi paikallaan syviin aatoksiin vaipuneena. Sitten hänet äkkiä valtasi kiihko, hän päästi yhden tai pari voimaperäistä kirousta, nousi seisomaan ja käski satuloida hevosen ratsastaakseen Condillaciin.
Leskimarkiisittaren myöntyväisyys