Nämä kaikkialla näkyvät ylhäisen syntyperän merkit osoittivat hänelle varmasti, että nyt häntä ei koetettu pettää väärällä henkilöllä. Hänen edessään oleva tyttö oli todellakin Valérie de La Vauvraye.
Markiisittaren kehotuksesta Valérie astui sisälle. Marius kiiruhti sulkemaan oven ja tarjoamaan hänelle tuolia, osaten käytöksellään erinomaisesti osoittaa samalla kertaa lämpimiä tunteita ja nöyrää kunnioitusta.
Tyttö istuutui ulkonaisesti tyynenä. Kukaan ei olisi voinut aavistaa, kuinka tavattoman kiihtynyt hän oli katsellessaan miestä, jonka kuningatar oli lähettänyt häntä noutamaan.
Syntyi hiljaisuus, sen keskeytti vihdoin Marius, joka nojasi kyynärpäitään Valérien tuolin selkämykseen.
— Herra de Garnache on kohtuuton meitä kohtaan, ja hänestä on vaikea uskoa, ettet sinä enää tahdo poistua luotamme.
Sitä ei Garnache suinkaan ollut väittänyt, mutta koska se ilmaisi hänen todelliset ajatuksensa, ei hän välittänyt oikaista Mariuksen sanoja.
Valérie ei virkkanut mitään, vaan hänen katseensa siirtyi markiisittaren kasvoihin, jotka rypistyivät uhkaavasti. Garnache pani merkille, että tyttö oli vaiti, ja veti siitä omat johtopäätöksensä.
— Sen vuoksi lähetimme kutsumaan sinua, jatkoi markiisitar poikansa lausetta, — joten voisit itse vakuuttaa herra de Garnachelle, että asia on siten.
Tytöstä näkyi vastaaminen olevan vaikeata. Hänen katseensa harhaili Garnacheen ja luiskahti taas toisaalle kaihtaen miehen läpitunkevia silmiä. Hänestä tuntui, että pariisilainen kykeni näkemään hänen ajatuksenakin, ja äkkiä tämä tunne, joka oli häntä pelottanut, muuttui hänen toivokseen. Jos asianlaita oli siten kuin hän luuli, niin mitäpä merkitsisi, mitä hän sanoisi? Kaikesta huolimatta Garnache tietäisi, mitä hän todella ajatteli.
— Niin, madame, hän lausui vihdoin, ja hänen äänensä oli aivan ilmeetön. — Niin, monsieur, asia on kuten markiisitar on sanonut. Haluan jäädä Condillaciin.