Leskimarkiisittarelta, joka seisoi askeleen, parin päässä Garnachesta, kuului melkein huoahdusta muistuttava ääni. Garnachelta ei jäänyt mitään huomaamatta. Hän erotti äänen ja piti sitä helpotuksen merkkinä. Sitten hän alkoi puhua, kohdistaen sanansa Valérielle.
— Mademoiselle, on valitettavaa, että liiaksi hätäillen kirjoititte kuningattarelle, kun nyt olette muuttanut mieltänne. Olen ymmärtämätön mies, mademoiselle, pelkkä sotilas, jonka tulee totella määräyksiä saamatta lainkaan ajatella. Minun on käsketty saattaa teidät Pariisiin. Teidän tahtoanne ei ole otettu huomioon. En tiedä, miten kuningatar tahtoisi minun toimivan, nähdessään, kuinka vastahakoinen olette; ehkä hän suostuisi tahtonne mukaan jättämään teidät tänne. Mutta minä en voi olla niin ylimielinen, että menisin arvailemaan, mitä kuningatar haluaa. Minä en voi ottaa ohjeekseni muuta kuin hänen määräyksensä, ja ne jättävät minulle avoimeksi vain yhden toimintamahdollisuuden — pyytää teitä, mademoiselle, valmistautumaan heti lähtemään mukaani.
Helpotuksen ilme, joka lehahti Valérien kasvoille, ja vähäinen puna, joka lämmitti hänen tähän asti niin kalpeita kasvojaan, riittivät täydelleen vahvistamaan Garnachen epäluulot oikeiksi.
— Mutta, monsieur, puuttui Marius puheeseen, — teistäkin täytyy olla selvää, että koska kerran kuningatar on antanut määräyksensä noudattaakseen neidin toivomuksia, muuttuisivat nyt, kun neidin toivomukset ovat muuttuneet, myös kuningattaren käskyt niiden mukaisiksi.
— Se lienee selvää teistä, monsieur; mutta pahaksi onneksi ovat saamani määräykset ainoa ohjenuorani, intti Garnache. — Eikö neiti itse ole samaa mieltä kanssani?
Valérie oli sanomaisillaan jotakin; hänen katseensa oli innokas, hänen huulensa avautuivat. Mutta sitten katosi kaikki väri hänen kasvoistaan, ja hän näytti mykistyvän. Garnache loi syrjäsilmäyksen markiisittareen ja yllätti hänen kasvoillaan rypistyksen, joka oli saanut aikaan tämän äkillisen muutoksen.
Garnache alkoi suuttua; sitten kehittyivät tapahtumat nopeasti.
— Madame, hän jyrisi, — olen jo kylliksi kauan saanut teiltä tanssiopetusta. Nyt on meidän luullakseni aika hieman kävellä tavallisessakin tahdissa, muuten emme pääse vähääkään pitemmälle sillä tiellä, jota aion mennä — ja se vie minut Pariisiin neidin seurassa.
— Monsieur, monsieur! huudahti ällistynyt markiisitar, asettuen säikähtämättä Garnachen eteen; ja Marius vapisi hänen puolestaan, sillä mies näytti niin hurjalta, että nuorukainen melkein pelkäsi hänen lyövän äitiään.
— Olen kuullut tarpeeksi, kivahti Garnache. — Ei enää sanaakaan keltään täällä Condillacissa! Minä otan tämän naisen mukaani — nyt, heti paikalla; ja jos kukaan kohottaa sormeaankaan vastustaakseen minua, niin, taivas olkoon todistajani, se on viimeinen kerta, jolloin hän ketään vastustaa. Jos ainoakaan käsi tarttuu minuun tai jos edessäni paljastetaan miekka, niin vannon, madame, palaavani ja polttavani tämän kapinapesäkkeen perustuksiaan myöten.