Sokea kiihko oli puhaltanut hänen terävän huomiokykynsä kuin tuhka tuuleen, hänen kaikkinäkevän valppautensa sokaisi hänen aivojansa sumentava vihanpilvi. Hän ei huomannut merkkiä, jonka markiisitar antoi pojalleen, eikä Mariuksen hiljaista hiipimistä ovelle. Hän astui Valérien luokse.
— Oletteko valmis, mademoiselle?
— Olen, monsieur. Tulen mukaanne tässä asussa.
— Siispä lähtekäämme!
He kääntyivät yhdessä ovea kohti vilkaisemattakaan leskimarkiisittareen. Tämä seisoi paikallaan taputtaen koiraa, joka oli noussut ja tullut hänen viereensä. Hän tarkasteli poistuvia äänettömästi, ja hänen kauniilla, norsunluunvalkeilla kasvoillaan väikkyi tuhoaennustava hymy.
Sitten kuului eteishuoneesta jalkojen töminää ja ääniä. Ovi tempaistiin rajusti auki, ja huoneeseen syöksyi miehiä, miekat paljaina, Marius viimeisenä.
Pelosta parkaisten Valérie horjahti takaisin laudoitettua seinää vasten, painaen pienet kätensä poskilleen, silmät laajentuneena levottomuudesta.
Garnachen miekka singahti tupesta, hänen yhteenpurtujen hampaittensa lomitse sähähti kirous, ja hän kävi taisteluasentoon. Miehet pysähtyivät silmäilemään häntä. Marius usutti heitä eteenpäin kuten koiralaumaa.
— Käykää kiinni! hän huusi osoittaen Garnachea, ja hänen kauniit silmänsä kiiluivat raivosta. — Iskekää hänet kuoliaaksi!
Miehet liikahtivat, mutta samalla hetkellä liikahti myös Valérie. Hän juoksi heidän eteensä, heidän säiliensä ja uhrinsa väliin.