— Jos hievautat sormeasikaan, poikaseni, hän ärjäisi, — niin poljen sinut hengettömäksi kuin rupisammakon.
Miehet liikahtivat äkkiä eteenpäin, mutta vaikka Garnache olikin kiukustunut, niin hän pakottautui rauhalliseksi. Jos hän nyt vielä kerran menettäisi malttinsa, niin hän totisesti saisi nopean kuoleman. Sen hän tiesi ja toisteli sitä itsekseen, ettei se pääsisi häneltä unohtumaan.
— Takaisin! hän komensi niin käskevällä äänellä, että miehet pysähtyivät ja jäivät suu auki töllistelemään. Takaisin, tai hän on tuhon oma! Kääntäen miekkansa kärjen alaspäin, hän laski sen keveästi nuorukaisen rinnalle.
Neuvottomina katsoivat miehet leskimarkiisittareen saadakseen ohjeita. Tämä kurottautui eteenpäin; hymy oli haihtunut hänen huuliltaan, ja hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti.
Garnache tarkkasi markiisitarta valppain silmin. Hän näki, kuinka huolekas pelko sai naisen kauniit kasvot vääntymään, ja sen nähdessään hän rohkaistui, sillä hänen henkensä oli sen varassa, kuinka voimakkaasti hän voisi vaikuttaa markiisittaren tunteisiin.
— Te hymyilitte äsken, madame, kun aiottiin teurastaa mies teidän nähtenne. Nähdäkseni ette enää hymyile, kun olen tehnyt ensimmäisen lupaamani urotyön.
— Päästäkää hänet! pyysi markiisitar, ja hänen kauhusta väräjävä äänensä oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. — Päästäkää hänet, monsieur, jos tahdotte säilyttää oman henkenne!
— Siitä hinnasta kyllä — vaikka saatte uskoa minua, että maksatte liian paljon noin kurjan olennon hengestä. Mutta te pidätte sitä arvossa, ja se on minun käsissäni; ja niinpä suonette minulle anteeksi, jos esiinnynkin kiristäjän tavoin.
— Hellittäkää hänet irti ja menkää Jumalan nimessä tiehenne. Kukaan ei teitä estä, lupasi markiisitar.
Garnache hymyili. — Tarvitsen siitä jonkinlaisia takeita. En suostu pitämään sanaanne riittävänä, rouva de Condillac.