He olivat omituinen kulkue marssiessaan ulos salista nolattujen murhamiesten ja heidän valtiattarensa synkästi katsellessa heitä. Kynnyksellä Garnache pysähtyi ja vilkaisi taakseen olkansa ylitse.
Oletteko tyytyväinen, madame? Oletteko nähnyt rohkeita tekoja kylliksi yhden päivän osalle? hän kysäisi nauraen. Mutta markiisitar seisoi kalpeana kiukusta vastaamatta mitään.
Garnache seurueineen meni eteishuoneen halki, ensin varovaisuuden vuoksi teljettyään markiisittaren kätyreineen lukon taakse. Synkkää käytävää pitkin he sitten pääsivät pihalle. Siellä Marius lohdutuksekseen näki, että joitakuita miehiä Condillacin varusväestä — noin kymmenkunta — kaikki paremmin tai huonommin aseistettuina, seisoi Garnachen ja hänen palvelijansa ratsujen ympärillä.
— Muistakaa, varoitti Garnache herra de Condillacia, — että jos kukaan miehistänne näyttää hampaitaan, on se turmionne. He olivat seisahtuneet pihalle vievän oven kynnykselle. — Käskekää heidän poistua tuosta pihan toisella puolella olevasta ovesta!
Mariuksen rohkeus painui kuten kivi veteen. Hän käsitti, kuten hänen äitinsä oli käsittänyt vähän aikaa sitten, että Garnache oli sellainen vastustaja, joka ei jättänyt mitään sattuman varaan. Hänen äänensä oli käheä kiusallisesta, voimattomasta raivosta, kun hän antoi määräyksen, jota heltymätön pariisilainen vaati.
— Ja nyt tätä tietä, herra de Condillac! käski Garnache, ja kun Marius vihdoin kääntyi häneen päin, astui hän syrjään ja viittasi kädellään ovea kohti, josta he juuri olivat tulleet. Hetkisen nuorukainen seisoi, silmäillen tuimaa voittajaansa, kädet puristettuina nyrkkiin, niin että rystyset olivat valkeat, ja kasvot tummanpunaisina. Turhaan hän etsi sanoja, joilla olisi voinut jossakin määrin purkaa kirvelevää raivoaan, joka melkein pani hänen sisunsa pakahtumaan. Luopuen sitten toivottomana sitä yrittämästä, hän kohautti olkapäitään, mutisi jotakin epäselvästi ja luikki pariisilaisen sivuitse, totellen häntä, kuten koira tottelee häntä koipien välissä ja muristen hampaat irvessä.
Garnache läjäytti oven kiinni hänen jälkeensä, lukitsi sen ja kääntyi
Valériehen päin, hymyillen tyynesti.
— Luullakseni olemme tästä selviytyneet, hän virkkoi anteeksiannettavan ylpeänä. — Loppu käy helposti, vaikka teillä lienee hiukan epämukavaa matkalla täältä Grenobleen.
Tytön huulille tuli myös hymy, tosin kalpea ja arka, joka muistutti auringon pilkahdusta talviselta taivaalta. — Se ei tee mitään, hän vakuutti, koettaen saada äänensä rohkeaksi.
Heidän oli kiirehdittävä, ja Garnache jätti sikseen kohteliaisuudet, joiden lausuminen ei parhaissakaan oloissa tahtonut häneltä luonnistua. Valérie tunsi, että häntä tartuttiin ranteeseen, hieman kovakouraisesti, kuten hän myöhemmin muisti, ja lennätettiin kiveystä myöten kiinnisidottujen hevosten luokse, joiden kimpussa Rabecque jo puuhasi. Hän näki Garnachen nostavan jalkansa jalustimeen ja viskautuvan satulaan. Sitten pariisilainen ojensi hänelle kätensä, pyysi häntä nostamaan jalkansa omalleen ja kiroten kutsui Rabecquen hänen avukseen. Hetkistä myöhemmin hänet oli heilautettu Garnachen eteen melkein hänen ratsunsa sä’älle. Hevosen kaviot kapsahtivat kiveykseen, nostosillan lankuista lähti kumajava ääni ja he olivat ulkosalla — Condillacin ulkopuolella — ja laskettivat täyttä neliä joelle vievää valkeata tietä pitkin. Heidän jäljessään ratsasti Rabecque, hypähdellen pelottavasti satulassaan ja sätkytellen hurjasti jalkojaan etsiessään jalustimiaan ja päästellen räikeitä sadatuksia.