Tyttö istui hiljaisena kuin patsas, tuskin hengittäen, katse tähdättynä sinipunervaa taivasta kohti. Ääni oli vaiennut, mutta hän istui yhä. Sitten hänelle hitaasti selveni, ettei se ollut harhaluuloa, liikarasittuneiden aivojen erehdys.
Hän kääntyi ja taaskin oli häneltä päästä kiljahdus; sillä aivan hänen takanaan, silmäillen häntä omituisen tutkivasti, seisoi tummaihoinen, mustatukkainen italialainen vartija, joka oli määrätty sen vuoksi, ettei hän osannut yhtään ranskaa.
— Älkää pelätkö, mademoiselle. Olen Garnache, tomppeli, kelvoton hupsu, jonka kiivaus tuhosi kaikki ne pelastumisen toiveet, joita oli viikko sitten.
Valérie tuijotti uskomatta silmiään.
— Garnache! hän kuiskasi käheästi.
Mutta hän tunsi, että ääni oli Garnachen eikä kenenkään muun.
Äkkiä levisi miehen kasvoille hymy, ja se antoi hänelle varmuuden, haihduttaen hänen mielestään viimeisenkin epäilyksen hivenen.
— Monsieur, monsieur! Siinä kaikki, mitä hän sai suustaan, mutta häntä halutti kiertää kätensä miehen kaulaan, kuten hän olisi syleillyt veljeä tai isää, ja nyyhkyttää painautuneena hänen olkaansa vasten siitä huojennuksen ja turvallisuuden tunteesta, jonka hänen läsnäolonsa herätti.
Garnache oivalsi, kuinka liikuttunut hän oli, ja tyynnyttääkseen häntä alkoi kertoa, millä tavoin hän oli palannut.
— Onni oli minulle hyvin suopea, mademoiselle. En voinut suuresti toivoa, että sellaisia kasvoja, kuin minun ovat, voitaisiin naamioida, mutta kunnia siitä, mitä näette, ei tulekaan minulle. Se on Rabecquen käsialaa, hän on nokkelin lakeija, joka koskaan on palvellut kyvytöntä isäntää. Se, että nuoruudessani olin kymmenen vuotta Italiassa ja opin italiankieltä niin hyvin, että Fortuniokin pettyi, auttoi minua. Se poisti heti kaikki epäluulot, ja jollen viivy täällä niin kauan, että väri ehtii kulua hiuksistani, parrastani ja kasvoistani, on minulla vain vähän pelättävää.