— Mutta, monsieur, huudahti tyttö, — teillä on paljon pelkäämistä! Ja hänen katseensa kävi levottomaksi.
Garnache naurahti vastaukseksi. — Luotan onneeni, mademoiselle, ja minusta tuntuu, että se on nykyisin nousu puolella. Tullessani tässä asussa Condillaciin, en uskaltanut toivoakaan, että minut määrättäisiin vartijaksenne sen tähden, etten osannut ranskaa. Minun oli vaikea salata riemastunutta ilmettäni, kun kuulin sitä suunniteltavan. Se on tehnyt kaiken muunkin helpoksi.
— Mutta mitä voitte tehdä yksin, monsieur? kysyi Valérie, ja hänen äänessään oli miltei ärtymyksen värähdys.
— Antakaa minulle toki päivä tai pari keksiäkseni jotakin! Jokin keino täytyy löytyä. En ole päässyt näin pitkälle sitä varten, että kärsisin nyt tappion.
— Vietän yöni rukoillen Jumalaa ja hänen pyhimyksiään näyttämään teille etsimänne tien.
— Taivas luullakseni kuulee rukouksenne, mademoiselle, vastasi Garnache katsellen haaveksien kalpeita, pyhimysmäisiä kasvoja, jotka näyttivät hohtavan hämärässä. Sitten hän äkkiä liikahti ja herkisti korviaan.
— Sh! Joku tulee, hän kuiskasi. Ja hän riensi nopeasti Valérien luota etuhuoneeseen, jossa hän äänettömästi vaipui tuolilleen askelten lähestyessä kiviportaita.
Omantunnon asia
Sattumalta oli Condillacissa eräs Battistan kansalainen, Pohjois-Italiasta kotoisin oleva palkkasoturi, Arsenio-niminen lurjus, jonka Fortunio oli pestannut silloin, kun hän kuukausia sitten oli alkanut lisätä vartioväkeä. Tähän mieheen luottaen oli Garnache tehnyt suunnitelmansa.
Hän oli aluksi pitänyt miestä ovelasti silmällä. Kun Arsenio oli hänen ainoa kansalaisensa Condillacissa, niin ei ollut lainkaan ihmeellistä, että Battista niinä harvoina vapaahetkinä, joita hänellä joka päivä oli vanginvartijan toimesta, etsi käsiinsä hänet ja istui keskustelemassa hänen kanssaan. Miehet tutustuivat toisiinsa, ja ystävystyivät. Garnache odotti sopivaa tilaisuutta tahtomatta panna mitään vaaraan hätäilemällä. Tilaisuus tuli pyhäinmiestenpäivän aamuna. Tänä vainajien päivänä teki Arsenion, joka oli kasvatettu kirkon uskolliseksi pojaksi, levottomaksi muisto äidistään, joka oli kuollut noin kolme vuotta sitten. Hän oli vaitelias ja alakuloinen, eikä Garnachen leikillinen tuuli saanut hänestä vastakaikua. Garnache kummasteli, mitä miehen mielessä liikkui, ja tarkkaili häntä valppaasti.