Äkkiä pikku mies — hän oli lyhyt ja länkisäärinen — huoahti raskaasti ja kumartui veltosti nyhtäisemään sisäpihan kiveyksen raossa kasvavaa rikkaruohoa. He istuivat kappelin portailla.
— Olet jörö tänään, valitti Garnache, taputtaen häntä olalle.
— Nyt on kuoleman päivä, vastasi mies ikään kuin se olisi ollut riittävä selitys. Garnache purskahti nauramaan.
— Niin, vainajille epäilemättä; niin oli myös eilen, ja niin on huomennakin. Mutta meille, jotka istumme täällä, tämä on elämän päivä.
— Sinä olet pilkkaaja, nuhteli toinen, ja hänen naamansa oli omituisen vakava. — Et ymmärrä.
— Valista sitten minua!
— Tänä päivänä ajatuksemme luonnollisestikin kohdistuvat vainajiin, ja minun ajatukseni ovat äidissäni, joka on jo kolme vuotta maannut haudassaan. Mietin sitä, miksi hän minut kasvatti ja minkälainen olen.
Garnache virnisti, mutta sitä ei toinen huomannut. Hän silmäili pientä lurjusta, ja hänen katseensa oli vähän levoton. Mikä miestä vaivasi? Aikoiko hän katua syntejään, luopua pahuudesta ja petollisuudesta? Eikö hän enää vastaisuudessa halunnut katkaista kenenkään kurkkua? Halusiko hän olla uskollinen sille, joka maksoi hänelle palkan, ja viettää kristillistä elämää? Peste! Hän avasi huulensa ja päästi leveän pilkkanaurun.
— Saamme sinusta munkin, hän ivasi, — paljasjalkaisen pyhimystarjokkaan, jonka selkä on ruoskittu ja pää ajeltu. Ei viiniä, ei arpanappuloita, ei naisia ei…
— Rauhaa! ärähti toinen.