Valérie katsahti häneen silmät loistaen toivosta ja rohkeudesta.
— Olette hoitanut asian ihmeen hyvin, hän kehui. — Jos se onnistuu meille…
— Sanokaa, kun se onnistuu meille, mademoiselle, oikaisi Garnache nauraen.
— No niin sitten — kun meidän on onnistunut poistua Condillacista, niin minne minun on mentävä?
— Tietysti kanssani Pariisiin, kuten on päätettykin. Palvelijani odottaa minua Voironissa mukanaan rahaa ja ratsut. Meillä ei ole enää mitään esteitä tiellämme, kun kerran olemme kääntäneet selkämme Condillacin kolkoille muureille. Kuningatar ottaa teidät ystävällisesti vastaan ja antaa teille suojaa siihen asti, kunnes herra Florimond saapuu vaatimaan morsiantaan.
Valérie työnsi tuoliaan taaksepäin ja nousi hitaasti pystyyn. Hän siirtyi verkkaisesti pöydän luota ikkunan ääreen.
Garnache meni lähemmäksi.
— Näyttää siltä kuin ette haluaisi avioliittoon Florimondin kanssa, vaikka kuningattarelle lähettämästänne kirjeestä kävi käsittääkseni ilmi, että te kiihkeästi halusitte tätä liittoa. Lienen tunkeileva, mutta avoimesti puhuen käyttäytymisenne panee minut ymmälle.
— En ole sitä vastaan, vastasi Valérie, mutta tyynesti, innostumatta.— Florimond ja minä olimme leikkitovereita, ja pienenä lapsena rakastin ja ihailin häntä, kuten kenties olisin rakastanut ja ihaillut veljeä. Hän on miellyttävä, jalo ja uskollinen. Uskon, että hän olisi paras aviomies, mitä kellään naisella on ikinä ollut, ja niinpä minä mielelläni uskon elämäni hänen hoiviinsa. Mitäpä muuta tarvittaisiinkaan?
— Älkää sitä minulta kysykö, minä en suinkaan ole pätevä arvostelija, torjui Garnache.