Battista puheli mahdollisimman lyhyesti pian yritettävästä paosta.
— Onko kaikki kunnossa? Oletko vahdissa ensi yönä?
— Kyllä. Vahtivuoroni on auringonlaskusta päivänkoittoon. Mihin aikaan lähdemme liikkeelle?
Garnache mietti hetkisen.
— Meidän on parasta odottaa puoliyöhön, jotta toiset ennättävät vaipua sikeään uneen. Jos silloinkin joku on vielä jalkeilla, on sinun odotettava. Olisi typerää antautua vaaraan, että matkamme estetään, lähtemällä puoli tuntia liian aikaisin.
— Saat luottaa minuun, vastasi Arsenio. — Kun avaan tornin oven, vihellän sinulle. Takaportin avain riippuu vahtihuoneen seinällä. Anastan sen ennen tuloani.
— Hyvä, kiitti Garnache, — ymmärrämme toisiamme.
He olisivat sen jälkeen heti eronneet, mutta samassa kuului portilta hälyä. Miehiä riensi sinne vahtituvasta, ja Fortunio lausuili äänekkäitä komennuksia. Condillaciin oli saapunut täyttä neliä ratsumies, kävelyttänyt hevosensa sillan yli — joka oli nostettuna vain öisin — ja pyrki sisälle, koputtaen raippansa nupilla käskevästi portin lankkuihin.
Fortunion määräyksestä portti avattiin, ja porttikäytävästä ilmestyi linnan pihalle pölyn peittämä mies, joka ratsasti väsyneellä, vaahtoisella hevosella.
Garnache silmäili häntä uteliaana; miehen ulkonäkö osoitti, että hän oli pikalähetti. Ratsumies oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän Battistasta ja tämän toverista ja nähdessään, että halpapukuinen Garnache kuului Condillacin palveluskuntaan, hän heitti hänelle suitsensa ja laskeutui sitten jäykästi satulasta.