Fortunio astui heti tärkeänä tulokkaan luokse, vasen käsi miekan kahvassa, kierrellen oikealla kädellään pitkiä vaaleita viiksiään, ja vaati häntä ilmoittamaan asiansa.
— Tuon kirjeen leskimarkiisitar de Condillacille, oli vastaus, minkä jälkeen Fortunio käski ylpeästi nyökäten miehen lähteä mukaansa.
Arsenio oli luonnostaan utelias ja arvaili, mitä uutisia lähetti saattoi tuoda. Garnache pohti samaa kysymystä, vaikkakin aivan erilaisista syistä. Mistä tämä lähetti tuli? Miksi ei tuo Fortunio-tomppeli ollut sitä kysynyt, että Garnachekin olisi kuullut vastauksen?
Hän esitti hätäisesti Arseniolle jonkin verukkeen ja poistui. Vilkaistuaan ympärilleen varmistautuakseen siitä, ettei häntä tarkkailtu, oli hän lähtemäisillään käytävään, mutta empi äkkiä. Mitä varten hän sinne menisi? Urkkimaanko? Käyttäytyisikö hän kuten avaimenreiästä kuunteleva lakeija? Ei! Hänellä oli velvollisuuksia kuningatarta kohtaan, mutta hänellä oli velvollisuuksia myös itseään kohtaan, ja ne kielsivät häntä menemästä sellaisiin äärimmäisyyksiin.
Niinpä hän kääntyikin poispäin, mielihalun ja ylpeyden taistellessa vallasta hänen sydämessään, ja asteli synkkänä pihalla Arsenion ihmetellessä, mikä hänelle oli tullut. Ja hyvä olikin, että ylpeys oli häntä pidättänyt; näytti todellakin siltä, että hänen onnensa oli nousussa ja antanut ylpeyden pelastaa hänet hengenvaarasta. Sillä äkkiä joku huusi: — Battista!
Hän kuuli sen, mutta kun oli sillä hetkellä kokonaan omissa ajatuksissaan, ei hänen mieleensä muistunut, että hänet tunnettiin Condillacissa sillä nimellä.
Vasta sitten kun se toistettiin äänekkäämmin ja käskevämmin, hän pyörähti ympäri ja näki Fortunion viittaavan häntä luokseen. Hänet valtasi äkkiä huolekas pelko, ja hän kiiruhti kapteenin eteen. Oliko hänet yllätetty? Mutta Fortunion sanat rauhoittivat hänen epäilyksensä heti.
— Teidän on heti saatettava neiti de La Vauvraye takaisin asuntoonsa.
Garnache kumarsi ja seurasi kapteenia portaita myöten sisälle panemaan toimeen määräystä. Hän arvasi, että neidin äkillinen poisvieminen aiheutui lähetin saapumisesta.
Kun he — hän ja Valérie — olivat kahden etuhuoneessa pohjoisessa tornissa, kääntyi tyttö häneen päin, ennen kuin hän ennätti kysyä mitään, kuten oli aikonut.