Marius kävi kärsimättömäksi ja toi häikäilemättä esiin asian, jonka lausumiseksi markiisitar mietti hienostelevia sanoja.
— Olemme noudattaneet teidät, Fortunio, hän selitti rehentelevästi, — tiedustaaksemme teiltä, minkä hinnan vaaditte veljeni, Condillacin markiisin, surmaamisesta.
Käskynhaltija vaipui taaksepäin tuolissaan ähkäisten. Kapteeni hätkähti ja kääntyi katsomaan poikaa, hänen vilpittömien silmiensä väliin tuli ryppy.
— Herra de Condillac, hän virkkoi tekeytyen arvokkaaksi, — luullakseni olette erehtynyt miehestä. Minä olen sotilas enkä salamurhaaja.
— Niinhän toki, tyynnytti häntä markiisitar, ryhtyen heti saattamaan asiaa oikealle tolalle ja laskien pitkän, hoikan kätensä kapteenin nukkavieruisen samettitakin hihalle. — Poikani tarkoitus ja hänen sanansa ovat kaksi eri asiaa. Jos kysymyksessä olisi pelkkä salamurha, niin olisimmeko kutsuneet teitä? Vartioväessä on kymmenkunta miestä, jotka olisivat kelvanneet siihen tarkoitukseen.
— Mitä te sitten tarvitsette? kysyi Fortunio.
— Haluamme, että juttu hoidetaan kaikkien sopivaisuussääntöjen mukaisesti. Markiisi on Sanglier Noirissa La Rochettessa. Teidän ei ole lainkaan vaikea löytää häntä ja sen jälkeen joko loukata häntä tai saada hänet loukkaamaan itseänne.
— Erinomaista, mutisi Marius takan luota. — Sellaisen tehtävän pitäisi miellyttää teidän kaltaistanne miekkamiestä, Fortunio.
— Kaksintaistelu? sanoi mies, ja hänen olemuksestaan katosi röyhkeys, jättäen sijaa pelkälle vastahakoisuudelle. Kaksintaistelu oli kokonaan toista. — Mutta sangdieu! Entäpä, jos hän surmaa minut? Oletteko ajatelleet sitä?
— Surmaa teidät? huudahti markiisitar, katsoen Fortuniota silmiin ikään kuin kummastuneena moisesta kysymyksestä. — Te laskette leikkiä, kapteeni.