Omalla tavallaan hän auttoi Garnachea, vaikka hänellä itsellään ei ollut siitä aavistustakaan. Hän piti kädessään haaraista kynttilänjalkaa, jonka kuusi kynttilää oli tämän myrskyisen näyttämön ainoana valaistuksena, ja niiden valo sattui Garnachen ahdistajien silmiin, joten hän näki heidän kasvonsa, samalla kun hänen kasvonsa olivat varjossa.
Pariisilainen vetäytyi yhtä mittaa taaksepäin ovea kohti. Hän ei voinut sitä nähdä, mutta se ei ollut tarpeellistakaan. Hän tiesi sen olevan suoraan sen oven vastassa, joka avautui portaisiin, ja viimemainitun mukaan hän ohjasi peräytymistään.
Tarkkaillessaan Valérie arvasi, että hänen aikomuksensa oli tulla sisempään huoneeseen, päästä sen kynnyksen yli, jolla hän itse seisoi. Melkein koneellisesti hän astui taaksepäin askeleen tai pari antaakseen Garnachelle tietä. Tämä liike oli vähällä maksaa pariisilaisen hengen. Kun valo ei enää niin räikeästi osunut Fortunion silmiin, näki tämä paremmin kuin siihen asti ja suuntasi vikkelästi murhaavan piston suoraan Garnachen sydäntä kohti. Pariisilainen hypähti taaksepäin, kun miekan kärki oli vain tuuman päässä hänen rinnastaan.
— Pankaa kynttilänne, mademoiselle, hän pyysi, uuninreunustalle taakseni! Sijoittakaa sinne toinenkin kynttilänjalka!
Valérie kiiruhti kerkeästi täyttämään pyyntöä, vaikka hänen päätänsä huimasi ja hänestä oli kaikki sekavaa kuin painajaisessa. Ja kun valo taas oli Garnachen takana, se antoi hänelle vastustajiin verrattuna saman pienen edun kuin aikaisemminkin. Reippaasti hän lausui uuden määräyksen.
— Jaksatteko siirtää pöytää, mademoiselle? hän kysyi. — Koettakaa se kiskoa tänne seinän viereen minusta vasemmalle, niin lähelle ovea kuin suinkin saatte!
— Minä koetan, läähätti tyttö huulet kuivina ja riensi tekemään työtä neuvottua. Tietämättään hän nyyhkytti kiihkeästi ehättäessään auttamaan Garnachea mahdollisimman tehokkaasti. Hän tarttui rajusti jykevään tammipöytään ja alkoi vetää sitä lattian poikki, kuten Garnache oli pyytänyt. Fortunio älysi, mitä oli tekeillä, arvasi Garnachen aikeet ja yritti äkkiryntäyksellä raivata itselleen tien huoneeseen. Mutta Garnache piti varansa. Terässäilät kirskahtivat vastakkain, sitten kuului kumea tömähdys, ja Fortunio oli jälleen vartiohuoneessa, minne hän oli peräytynyt pelastaakseen nahkansa.
Taistelu keskeytyi sen jälkeen vähäksi aikaa, ja Garnache laski miekkansa alas lepuuttaakseen kättään, kunnes hänen kimppuunsa uudelleen käytäisiin. Oven toiselta puolen kapteeni kehotti häntä antautumaan. Hän piti sellaista ehdotusta loukkauksena ja joutui hetkeksi kiihkon valtaan.
— Antautua? hän karjaisi. — Antautua teille, murhaajat! Saatte miekkani, jos tulette sitä noutamaan, mutta saatte sen kurkkuunne.
Vuorostaan raivostuneena Fortunio kumartui kuiskuttamaan toverinsa korvaan, antaen tälle määräyksen. Sitä totellen astui mies esiin, käyden miekkasille Garnachen kanssa. Äkkiä hän laskeutui polvilleen, ja hänen päänsä ylitse Garnache äkkiä näki vastassaan Fortunion miekan. Se oli sukkela temppu ja oli hyvin vähällä lopettaa Garnachen puuhat. Mutta vaikka se hämmästyttikin häntä, oivalsi hän samalla myös sen tarkoituksen. Hänen säilänsä alitse piti polvistuneen miehen syöstä miekkansa hänen ruumiiseensa. Samalla kun Valérielta pääsi varoittava huudahdus, hän hypähti syrjään seinän viereen, missä hän oli suojassa Fortunion aseelta, kääntyi äkkiä ja pisti miekkansa kyljittäin polvillaan olevan palkkasoturin lävitse.