Kaiken sen hän oli suorittanut koneellisesti, pikemminkin vaiston kuin järjen ohjaamana. Ja kun kaikki oli ohitse ja juoni oli noin tehokkaasti kääntynyt hänen vastustajansa turmioksi, hän tuskin käsitti, kuinka hän oli sen tehnyt.
Kaatuneen ruumis telkesi nyt oviaukon, ja sen takana seisoi Fortunio uskaltamatta tunkeutua eteenpäin, peläten, että näkymätön säilä — Garnache oli yhä aivan seinän vieressä — tekisi hänelle samanlaisen tempun.
— Älkää katselko tätä, mademoiselle, rukoili Garnache lempeästi. —
Olkaa rohkea, koettakaa olla rohkea!
Valérie koetti terästää horjuvaa rohkeuttaan; ponnistaen tahtoaan hän käänsi katseensa ovelta ja silmäili pariisilaisen tyyniä, pelottomia kasvoja. Garnachen valppaiden silmien näkeminen tuntui uudelleen valavan häneen luottamusta ja uljuutta.
— Tässä on pöytä, monsieur, hän sanoi. — En voi saada sitä lähemmäksi seinää.
Garnache ymmärsi, ettei sen syynä ollut tytön rohkeuden eikä voimien loppuminen, vaan se seikka, että hän itse oli sillä kohdalla, johon hän oli pyytänyt Valérieta työntämään pöydän. Hän viittasi tyttöä väistymään, ja tämän siirryttyä hän syöksähti äkkiä ja nopeasti sivulle, tarttuen pöytään, mutta pitäen miekkaa edelleen kahdella sormellaan. Hän oli saanut vankan pöydän työnnetyksi puolitiehen oven eteen ennen kuin Fortunio käsitti tilanteen. Heti koetti kapteeni käyttää sitä edukseen, luullen pääsevänsä Garnachen kimppuun tämän huomaamatta. Mutta niin pian kuin hänen nenänsä tuli näkyviin ovenpielen takaa, välähti Garnachen miekka hänen silmiensä edessä, pakottaen hänet vetäytymään takaisin verinen naarmu poskessaan.
— Varokaa, herra kapteeni, pilkkasi pariisilainen. — Jos olisitte tullut tuuman verran kauemmaksi, olisitte saattanut menettää henkenne.
Portaista kuului askelia ja Garnache ryhtyi taas työhönsä, työntäen pöydän avoimen oven eteen. Hänellä oli nyt hetkinen levähdysaikaa, sillä haavoittuneena — joskin lievästi — ei Fortunio todennäköisesti ahdistaisi häntä ennen kuin olisi saanut toisia avukseen. Ja sillä aikaa kun toisia saapui, sillä aikaa kun heidän ääntensä hyminä kävi yhä kuuluvammaksi ja heidän askeleensa lopulta kajahtelivat vartiohuoneen paljailla lattialankuilla, oli Garnache temmannut tuolin ja heittänyt sen pöydän alle suojaksi alhaalta suunnattuja hyökkäyksiä vastaan sekä viskannut toisen tuolin pöydälle korottamaan ja lujittamaan varustustaan.
Barrikaadinsa takaa hän tirkisteli ulompaan huoneeseen saadakseen selville uusien vastustajiensa lukumäärän ja näki hämmästyksekseen Fortunion vierellä vain neljä miestä. Heidän takaansa hän erotti varjossa seisovan naisen hahmon ja tämän vierellä yhden miehen, joka oli lyhyt ja pyylevä.
Nainen tuli lähemmäksi, ja hän näki, että se oli itse leskimarkiisitar. Pyylevä olento siirtyi markiisittaren kanssa valojuovaan, joka tulvi Garnachen puolustamasta oviaukosta, ja se paljasti hänen kasvonsa; hän oli herra de Tressan. Jos Garnache vielä siihen asti oli ollut vähääkään epävarma epäillessään käskynhaltijan vilpittömyyttä, niin nyt se epävarmuus haihtui.