»No niin», sanoi hän, »koska hän on kuollut, niin asia on päättynyt.»
»Taivas antakoon rauhan hänen sielulleen», mutisi irlantilainen ristien itsensä hurskaasti. Sillä hän suoriutui suuresta pahanteosta, jonka oli hurjapäisyydellään aikaansaanut — menettämällä ihmishengen turhan vuoksi ja myrkyttämällä naisen elämän ehkäpä elinaikaisessa katumuksen tuskassa.
»Tarvitsemme kaiken kekseliäisyytemme saadaksemme sinut onnellisesti Penrithistä», sanoi Crispin. Kääntyessään sitten päin ja nähdessään irlantilaisen suuret, hyväntahtoiset kasvot hän lisäsi:
»Olen pahoillani, Hogan, kun sinun täytyy erota meistä.»
»Mutta minä en ole», vastasi Hogan olkapäitään kohauttaen. »Tällainen sodankäynti ei ole minun makuuni. Hyi! Kaarle Stuart tai Oliver Cromwell merkitsevät minulle juuri yhtä vähän. Mitä se minua liikuttaa, kumpi heistä on vallassa? Tuleeko Harry Hogan paremmaksi tai rikkaammaksi kummankaan hallitessa? Saakeli, Cris, minä olen kantanut keihästä ja heilutellut miekkaa miltei jokaisessa Euroopan armeijassa. Minä tiedän enemmän sodankäynnin jalosta taidosta kuin kaikki kuninkaan kenraalit yhteensä. Luuletko sinä niin ollen, että minä saatan tyytyä yhteen komppaniaan kurjaa ratsuväkeä, kun ryöstäminen on kielletty ja muutenkin mitätön palkka on vaarassa jäädä saamatta. Jos siis asiat alkaisivat käydä hullusti, joka on hyvinkin todennäköistä pappien johtamalle armeijalle, niin hyvitykseksemme jäisi nopea lähtö joko taistelussa tai hirressä tai ehkäpä kituva elämä rangaistussiirtoloissa, kuten kävi niille raukoille, jotka Noll toi Dunbarin taistelun jälkeen Englantiin. Tällaista en, tottavie, ollut odottanut, kun Perthissä astuin armeijaan. Minä odotin saalista, runsasta ja rikasta saalista, sellaista, joka sopii sotilaalle ja jota voi odottaa palkintonaan vaivalloisista marsseista ja vaaroista, jotka on läpäissyt. Sellaisena minä sotaa tunnen ja sen vuoksi olen sitä ammattia viimeiset kaksikymmentä vuotta harjoittanut. Sen sijaan meitä täällä marssitetaan tappeluun yhtä teeskentelevän kainoina ja juhlallisina kuin olisimme joukko kirkon palvelijoita Pyhän Kolminaisuuden kulkueessa. Skotlannissa ei vielä asia ollut niin hullusti — ehkäpä sen vuoksi, että siellä ei ollut mitään, jota olisi maksanut vaivaa ryöstää, mutta rajan tälle puolen päästyämme, jumaliste, sinut hirtetään, jos vain rohkenet ryöstää suutelonkin tytöltä ohimennessäsi.»
»Se on totta», nauroi Crispin. »Kaarle toisella on ylenpalttisen arka vatsa siinä suhteessa. Hän ei tahdo myöntää, että olemme vihollismaassa. Hän pitää itseään itsepäisesti Englannin kuninkaana unohtaen kokonaan sen seikan, että hänen täytyy ensin valloittaa maa ja…»
»Eikö se ollut hänen isänsäkin valtakunta?» keskeytti tulinen Hogan. »Mutta ajat ovat surullisesti muuttuneet sen jälkeen, kun me yhdistimme kohtalomme marttyyrin kanssa. Siihen aikaan saimme mielin määrin anastaa itsellemme syöttökukon, hevosen, tytön tai muuta sellaista vähäpätöistä tavaraa ilman että sitä kukaan kyseli tai esti. Niin, siitä ei ole kuin kaksi päivää, kun Hänen Majesteettinsa antoi hirttää erään miesrukan siitä, että tämä oli anastanut kananpoikasen. Rutto vieköön, Cris, oikein vatsaani vääntelee ajatellessani tällaista menoa! Kun näin poloisen riippuvan hamppuköydessä, päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa jättää koko seuran, ja nyt tekee tämäniltainen juttu lähdön pakolliseksi.»
»Ja miten aiot suoriutua matkaan?» kysyi Crispin.
»Sota on ammattini eikä mikään ajanviete, kuten Wilmotille, Buckinghamille ja muille seuramme hienoille herroille. Ja kun kerran kuninkaan armeija ei näy tarjoavan minulle mitään tuloja, niin tottavie minä menen parlamentin puolelle. Jos pääsen hengissä Penrithistä, niin ajan partani ja leikkaan tukkani säädylliseen ja jumaliseen kuosiin, pukeudun tornin korkuiseen hattuun ja mustaan takkiin ja tarjoan jollakin raamatunlauseella miekkani Cromwellin käytettäväksi.»
Sir Crispin vaipui mietteisiin. Huomatessaan tämän ja arvaten oikean syyn siihen Hogan jatkoi: