»Otaksun, Cris, että olet jotenkin samaa mieltä kuin minäkin?»
»Milteipä vain», vastasi Crispin huolettomasti.
»Kas niin, sittenhän meidän ei tarvitsekaan erota», huudahti Hogan. Hänen ääneensä tuli äkkiä innostus, joka pohjautui siihen suureen ihailuun, jota tuo raaka ammattisotilas tunsi samaa kovaa ammattia harjoittavaa toveriaan kohtaan.
Mutta Galliard vastasi hänelle kylmästi:
»Sinä unohdat, Harry.»
»Päinvastoin! Cromwellin puolella sinun aikeesi varmaan…»
»Hiljaa! Olen tarkoin punninnut asiaa. Minun kohtaloni on sidottu kuninkaaseen. Ainoastaan hänen voittonsa voi hyödyttää minua. Ei sotasaaliilla, Hogan, vaan niiden laajojen maa-alueitten takaisin saamisessa, jotka kohta kaksikymmentä vuotta ovat olleet väärissä käsissä. Se hyöty, jota minä odotan, on siinä, että pääsen takaisin isännäksi Marleigh-linnaan, ja se käy mahdolliseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että Kaarle saa valtakuntansa takaisin. Ellei kuningas pääse valtaan, jonka taivas suokoon, silloin ei minulla enää ole muuta tehtävää kuin kuolla. Minulla ei ole siinä tapauksessa enää mitään odotettavaa elämältä. Näet siis, hyvä Hogan», lopetti hän pahoilla mielin, »että minun tulemisestani kanssasi ei saata uneksiakaan.»
Irlantilainen koetti kuitenkin yhä saada häntä muuttamaan mieltään, mutta huonolla tuloksella. Huomattuaan vihdoin yrityksensä turhuuden hän huokasi syvään ja liikahteli tuolillaan levottomasti surun ilme leveillä ahavoituneilla kasvoillaan. Crispin näki sen ja lähestyen häntä pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen.
»Olin ajatellut, että sinä olisit ollut minulla apuna selvittäessäni Ashburnit Marleigh'n linnasta ja olisit avustanut minua vaikeassa tehtävässäni kun aika olisi täyttynyt. Mutta jos nyt menet…»
»Tottavie, ehkä voin auttaa sinua siitä huolimatta. Kukapa tietää?» Sitten tuon karaistuneen peitsenkantajan ääni sai syvästi huolestuneen sävyn, kun hän jatkoi: »Luuletko, että itsellesi koituu vaaraa jäädessäsi tänne?»