»En osaa sanoa, milloin joudut Lontooseen ennättääksesi ajoissa», jatkoi hän ja taivuttaen paperia kaatoi liian hiekan takaisin rasiaan, »mutta noin puolen yön aikaan huomenna pitäisi kirjeen olla perillä. Niin», hän jatkoi vastaukseksi pojan hämmästyneeseen ilmeeseen, »se on tiukka ratsastus, tiedän sen, mutta jos tahdot saada Cynthian, niin täytyy sinun siitä suoriutua. Älä säästä rahaa äläkä hevosta ja pysyttele satulassa, kunnes olet Thames-kadulla.» Hän sulki kirjeen, sinetöi sen ja kirjoitti osoitteen: »Eversti Pride, Ankkuri. Thames-katu.» Hän nousi ja antoi kirjeen Kennethille, jolle osoite ei merkinnyt mitään, koska hän ei ollut nähnyt sitä kirjettä, jonka Crispin oli saanut viedäkseen.
»Sinun täytyy antaa tämä avaamattomana ja omin käsin eversti Pridelle eikä kenellekään muulle. Jos hän sattuisi olemaan poissa tullessasi, niin etsi hänet käsiisi viipymättä, olipa hän missä tahansa. Muista, että sinun tulevaisuutesi riippuu siitä, miten uskollisesti noudatat näitä määräyksiä. Jos tulet ajoissa perille, kuten luulen ja uskon voivasi tehdä, niin voit pitää itseäsi Cynthian tulevana miehenä. Jos epäonnistut, niin — niin sinun ei tarvitse palata tänne.»
»En tule epäonnistumaan, sir», huudahti Kenneth.»Sen mitä ihminen saattaa tehdä suorittaakseen matkan neljässäkolmatta tunnissa, sen aion tehdä.»
Hän olisi tahtonut kiittää Josefia tästä erinomaisesta tilaisuudesta korjata rikkomuksensa, mutta Josef keskeytti hänet.
»Ota tämä kukkaro», huudahti hän kärsimättömästi. »Hevonen on valmiiksi satuloituna tallissa. Se vie sinut ainakin Nortoniin saakka. Siellä saat toisen hevosen ja kun se on lopussa, niin tulee kolmannen vuoro. Mene nyt.»
Yhdeksästoista luku
Kun krouviritari jätti Marleigh'n linnan portit taakseen lokakuisena myrsky-yönä, painoi hän kannuksensa syvälle hevosen kylkiin ja pakotti sen vaaralliseen neliin Norwichiin johtavaa tietä. Hän toimi pikemminkin vaistomaisesti kuin harkinnan mukaan. Myllertävissä aivoissaan oli hänellä ainoastaan yksi ajatus selvänä — tieto siitä, että hänen poikansa eli ja että hänen tuli mennä Lontooseen saadakseen hänestä tietoja. Hän ei edes ruvennut ajattelemaan, millainen mies hänen lapsestaan oli kasvanut eikä mihin elämäntehtävään hänet oli kasvatettu. Hän eli, hän oli jossakin tässä maailmassa ja se riitti hänelle sillä kertaa. Ashburnit eivät näköjään olleet hävittäneet aivan kaikkea, mikä saattoi tehdä elämän hänelle siedettäväksi, elämän, jonka hän niin usein oli turhan päiten pannut alttiiksi.
Hänen poikansa eli, ja Lontoossa hän saisi kuulla hänestä. Lontooseen täytyi hänen siis kiiruhtaa ja hän vannoi, ettei lepäisi ennen kuin olisi perillä. Ja siinä varmassa päätöksessä hän kannusti hevostaan ja kiiti läpi pimeän yön. Sade piiskasi hänen kasvojaan, mutta hän tuskin huomasi sitä painaessaan taaskin vaistomaisesti kasvonsa viitan poimuihin.
Myöhemmin sade taukosi ja taivas kaartui selvempänä tien yli, missä hänen hevosensa kiiti vinhaa vauhtia. Puolikuu pilkisti silloin tällöin myrskyn repimien pilvien lomitse.
Elostelijaparka oli painunut mietteisiinsä eikä huomannut, että hänen hevosensa miltei käveli. Hän heräsi äkkiä eräässä viiden mailin päässä Norwichistä olevassa alamäessä ja havaitessaan hevosensa haluttomuuden hän suuttui ja kannusti sitä voimalla. Teko oli kohtalokas. Mäki oli muuttunut pehmeäksi savivelliksi, eikä hän ollut huomannut sitä, että hänen hevosensa epäröi juosta niin pettävällä tiellä. Kannukset saivat eläimen hypähtämään eteenpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Crispiniltä pääsi kauhea kirous, kun hevonen suistui polvilleen. Niinkuin kivi heittokoneesta lensi Crispin sen pään yli ja vieri loput mäkeä alas saviseen rapakkoon.