Samaa mäkeä alas tuli parikymmentä minuuttia myöhemmin Kenneth äärimmäisen varovaisesti. Hänellä oli kiire, paljon kiireempi kuin Crispinillä. Mutta hänen luonteessaan ei ollut mitään Galliardin häikäilemättömyydestä, eivätkä hänen aivojaan häirinneet sellaiset uutiset kuin Crispin oli sinä yönä kuullut. Hän tajusi, että jos tahtoi olla nopea, täytyi myös olla varovainen öiseen aikaan. Sen vuoksi hän ajoi varovasti, kädet lujasti ohjaksissa ja antaen hevosen itse löytää tiensä. Hän oli jo päässyt tasaiselle maalle ja oli aikeissa hoputtaa hevostaan juoksuun, kun hänelle äkkiä pensaikon pimeydestä huudettiin äänellä, joka sai hänet kauhistumaan.
»Sir, te tulette erinomaisen sopivaan aikaan, kuka lienettekin. Minulle on sattunut tapaturma tuossa kirotussa mäessä ja hevoseni on katkaissut jalkansa.»
Kenneth piti päällysviittaansa suunsa edessä toivoen, ettei hänen ääntään tunnettaisi.
»Minulla on kiire, master. Mitä haluatte?»
»Kiire on minullakin. Minä tahdon teidän hevosenne, sir. Oh, minä en ole mikään ryöväri. Minä maksan siitä runsaasti. Mutta minun pitää saada se. Ei ole suurtakaan vaivaa teille, jos kävelette Norwichiin. Sen matkan teette yhdessä tunnissa.»
»Minun hevoseni, sir, ei ole myytävänä», vastasi Kenneth. »Hyvää yötä.»
»Seis mies! Veri ja helvetti, seis! Ellette myy hevostanne auttaaksenne kunniallista herrasmiestä, niin ammun sen altanne. Valitkaa siis!»
Kenneth huomasi pistoolin piipun, joka oli ojennettuna häntä kohti, ja vapisi. Mitä nyt tehdä? Joka hetki oli kallis. Äkkiä välähti hänen aivoissaan, että sir Crispin myös oli matkalla Lontooseen, mutta hänen itsensä täytyi olla siellä aikaisemmin. Nopeasti hän punnitsi asiaa ja päätti nelistää sir Crispinin ohi luottaen pimeyteen.
Mutta juuri kun hän oli tehnyt päätöksensä, pilkisti kuu pilvien välistä ja sen valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen, jotka olivat Crispiniin päin. Hämmästyksen huudahdus pääsi sir Crispiniltä.
»Jumaliste, master Stewart, en tuntenut ääntänne. Minne te ratsastatte?»