»Mitä se teihin kuuluu? Ettekö ole jo tehnyt tarpeeksi pahaa minulle. Enkö koskaan pääse teistä vapaaksi? Marleigh'n linnan ovet», lisäsi hän hyvin teeskennellen suuttumusta, »ovat minulta suljetut. Mitä teille saattaa merkitä, minne olen menossa? Antakaa minun edes jatkaa matkaani häiriintymättä.»
Kennethin intohimoiset moitteet sattuivat kipeästi Galliardiin. Hän piti itseään suorastaan roistona vetäessään nuorukaisen kostotoimiinsa ja siten turmellessaan hänen elämänsä. Hän haki sanoja selittääkseen nuorelle miehelle mitä tunsi, mutta tajusi sitten, kuinka kuluneilta ja turhilta sanojen täytyi tuntua, ja heilautti vain kättään tien suuntaan.
»Menkää, master Stewart», mutisi hän, »tienne on selvä.»
Ja Kenneth, odottamatta toista käskyä, lähti ja jätti Crispinin maantielle. Hän ratsasti kiitollisena Kaitselmusta kohtaan, joka oli auttanut häntä pääsemään niin helposti esteestä, jota oli ensin luullut ylipääsemättömäksi. Yhä voimakkaammaksi kasvoi hänessä vakaumus, että suorittaakseen Josefin antaman tehtävän hänen täytyi olla Lontoossa ennen sir Crispiniä. Tieto siitä, että oli hänestä edellä ja että hän Galliardin onnettomuuden johdosta sai suuren etumatkan, lämmitti häntä kuin viini.
Päästyään täten mielenahdistuksestaan hän välitti vähät väsymyksestä ja ratsasti niin erinomaisen taitavasti, että oli Newmarketissa tuntia ennen päivännousua.
Hän viipyi siellä tunnin ja söi aamiaista. Sitten hän lähti taas jatkamaan matkaansa toisella hevosella, joka oli voimakas ja virma eläin.
Puoli kolmen aikaan hän oli Newportissa, mutta niin kovasti hän oli ratsastanut, että sekä mies että hevonen valuivat hikeä. Hän oli itse väsynyt ja sairas ja hevonen oli niin loppuun ajettu, ettei siitä enää ollut matkan jatkajaksi. Puoli tuntia hän lepäsi siellä ja tilasi itselleen aterian, jonka pääaineksena oli paloviina! Sitten hän kolmannella hevosella lähti viimeiselle osalle taivaltaan.
Tuuli oli kostea ja läpitunkeva, tiet todellisia mutasoita ja yläpuolella liikuskeli hitaasti tummanharmaita pilviä, joiden läpi tunkeutuva valo antoi seudulle kalpean ja surumielisen leiman. Väsyneessä tilassaan Kenneth joutui pian sen vaikutukselle alttiiksi.
Hänen kymmenkunta tuntia sitten kokemansa mielihyvä oli mennyt menojaan, eikä nyt enää tieto siitäkään, että hän oli miltei tehtävänsä suorittanut, kyennyt häntä ilahduttamaan. Lisäksi alkoi noin neljän aikaan vihmoa vettä, joten kun hän pari tuntia myöhemmin ratsasti Walthamin suuntaan tehtyä metsäistä mäkeä kulkevaa tietä, hän oli muuttunut veltoksi ja miltei elottomaksi.
Hän ei huomannut eräitä ratsumiehiä, jotka varovasti ratsastivat tiheässä metsässä molemmin puolin tietä. Oli tulossa pimeä, joten esineitä ei erottanut selvästi. Ja niinpä tapahtui, että kun hän äkkiä heräsi surumielisistä mietteistään kavion kapseeseen ja nosti päätään, hän näki kahden ratsumiehen vain kymmenen askelen päässä sulkevan tien. Heidän aikomuksestaan ei saattanut jäädä epätietoiseksi, ja Kenneth-paran aivoissa välähti ajatus, että hän oli joutunut rosvojen käsiin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän huomasi heidän punaiset takkinsa ja teräksiset kypäränsä ja hän tunsi heidät Yhteishyvän sotilaiksi.