»Ei sanaakaan, master sanansaattaja», murahti kersantti. Viitaten sitten erään ratsumiehen luokseen hän kuiskasi tälle jonkin käskyn.
Miehen lähdettyä he käänsivät hevosensa ja tiukan komennuksen kuultuaan
Kenneth lähti ratsastamaan kersantin ja ratsumiehen välissä.
Kahdeskymmenes luku
Musta ja läpinäkymätön yö oli tullut, kun Kenneth ja hänen saattajansa kopisten ratsastivat Walthamin pääkadun likaisella kiveyksellä ja pysähtyivät majatalo Ristiretkeilijän eteen.
Ovi oli auki ja lämmin valovirta valui kadulle pannen märät kivet kiiltämään. Välttäen yleistä salia kersantti vei Kennethin pihan puolelta majatalon sisähuoneisiin. Hän kuljetti tätä hämärästi valaistua käytävää pitkin. Sen päässä olevaan oveen hän koputti ja nostaen salvan työnsi Kennethin suureen, tammella laudoitettuun huoneeseen.
Huoneen toisessa päässä paloi suuri roihu iloisesti takassa ja selkä siihen käännettynä ja sääret hajallaan seisoi sen edessä voimakas, keskimittainen mies, jonka nuorekkaat kasvot ja suora ryhti huonosti sopivat yhteen hänen harmaan tukkansa kanssa. Hän näytti olevan kokonaan puettu nahkaan, sillä siinä, missä hänen takkinsa loppui, alkoivat hänen saappaansa. Haarniska ja sulkatöyhtöinen lakki olivat nurkassa ja pöydällä Kenneth näki suuren miekan ja parin pistooleja.
Kun nuoren miehen katse taas suuntautui rehevään olentoon takan ääressä, hämmästyi hän miehen tuttua ulkonäköä.
Hän pinnisti muistiaan saadakseen selville, missä oli viimeksi miehen nähnyt, kun tämä, hämmästyneenä nostellen silmäkulmiaan ja hieman ulkonevissa silmissään jälleentuntemisen ilme, huudahti:
»No sieluni kautta, master Stewart, niin totta kuin elän!»
»Stewart!» huudahtivat sekä kersantti että ratsumies rynnäten eteenpäin katsoakseen vankinsa kasvoja.