»Lue eteenpäin», pyysi hän käheästi.
»Hänen poikansa, Jocelyn Marleigh», luki Hogan uudelleen, »on tämän kirjeen tuoja, sama mies, jolle hän on tehnyt suuren vääryyden ja joka inhoaa häntä sen vuoksi, nuorukainen, jonka kanssa hän omituisen sattuman kautta on joutunut hyvin läheisiin suhteisiin ja jonka hän on tuntenut Kenneth Stewartina.»
»Jumalani», huokasi Crispin. Sitten hän huusi äkkiä voimakkaasti: »Se on valhe, se on noiden valehtelevien aivojen uusi keksintö rääkätä minua.»
Hogan kohotti kättään.
»Tässä on vähän vielä», sanoi hän ja jatkoi:
»Jos hän epäilee, niin käskekää häntä tarkkaavasti katsomaan pojan kasvoja ja kysymään häneltä, kenen kuvan muiston ne hänessä herättävät. Jos hän vieläkin epäilisi arvellen, että yhdennäköisyys, jota hän ei aikaisemmin ole huomannut, saattaa olla satunnainen, niin käskekää häntä riisumaan pojan oikea jalka. Siinä on merkki, jonka luulen saavan hänet vakuutetuksi. Muuten, kunnioitettava sir, pyydän, että ette ilmoita pojalle itselleen mitään hänen vanhemmistaan, sillä minulla on siihen omat painavat syyni. Parin päivän kuluttua tämän saatuanne on minulla kunnia odottaa teiltä tietoja. Siihen mennessä olen, kunnioitettava sir, nöyrin palvelijanne Josef Ashburn.
* * * * *
Kapean pöydän poikki yhtyivät molempien miesten katseet, Hoganin täynnä sääliä ja huolta, Crispinin hämmästystä ja kauhua. Kotvan he istuivat siten, sitten Crispin nousi hitaasti seisomaan ja hoippuvin askelin kuin juopunut hän astui ikkunan luo. Hän työnsi sen auki ja antoi jäähdyttävän ilman puhaltaa kasvoihinsa ja päähänsä. Meni pitkä aika, minkä kuluessa ritari eli levottoman elämänsä pari viimeistä kuukautta uudelleen, aina siitä saakka, kun ensi kerran kohtasi Kennethin Perthissä. Hän muistutteli mielessään, kuinka hän niin merkillisellä ja selittämättömällä tavalla tunsi voimakasta vetovoimaa nuoreen mieheen ensi kerran hänet nähdessään linnan pihalla ja kuinka hän, tuon tunteen johtamana, jota ei voinut selittää, koska nuorukaisen luonteessa ei tuntunut olevan mitään, mikä suosittelisi häntä Crispinin tapaiselle miehelle, oli toimittanut niin, että Kenneth sai palvella hänen komppaniassaan. Hän muisteli, kuinka hän alussa — niin, ja monta kertaa jälkeenpäinkin — oli koettanut voittaa pojan myötätunnon puolelleen huolimatta siitä, ettei pojassa ollut mitään, jota hän olisi voinut ihailla, vaan päinvastoin paljon, jota hän halveksi. Saattoiko olla mahdollista, että luonto hänen tietämättään saneli hänen tunteensa? Sen täytyi olla niin, ja Josef Ashburnin kirjoittamat sanat olivat siis tosia. Kenneth oli hänen poikansa, hän oli vakuuttunut siitä. Hän koetti uudelleen muistutella mielessään pojan ulkonäköä ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Kuinka sokea hän oli ollutkaan, kun ei ollut huomannut hänessä Alicen näköä, Alicen, hänen tyttöpuolisoraukkansa, joka teurastettiin kahdeksantoista vuotta sitten. Kuinka tylsä hän oli ollutkaan, kun ei aikaisemmin ollut huomannut, että juuri yhdennäköisyys oli vetänyt häntä pojan puoleen.
Hän oli nyt tyyni ja koetti tyynesti selvitellä ajatuksiaan ja hän hämmästyi havaitessaan, etteivät ne olleet iloisia. Hän ikävöi, samoin kuin oli tehnyt Worcesterissakin, pojan myötätuntoa, mutta ikävöimisestään huolimatta hän havaitsi, että samalla kun oli varma siitä, että Kenneth oli hänen poikansa, hän tunsi myös synkkää pettymystä. Kenneth ei ollut sellainen poika, jota rajupääritari olisi toivonut itselleen. Hän hylkäsi nopeasti ajatuksen. Ne raukkamaiset kädet, jotka olivat kasvattaneet pojan, olivat turmelleet tämän luonteen. Hän tahtoi itse johtaa pojan kasvattamista tästedes. Hän tahtoi muovailla kaiken jalompaan asuun. Sitten hän hymähti katkerasti. Mikä mies hän oli kasvattamaan nuorta miestä ylvääksi ja jaloksi? — Hän, juoppo reuhaaja, jolla oli haukkumanimikin sen mukainen, nimi, jota hänen olisi pitänyt punastua, jos hänellä olisi ollut hitunenkaan häpyä! Taas hän muisti pojan mielialan häntä kohtaan. Mutta sen hän uskoi, toivoi, tiesi varmasti voittavansa.
Hän sulki ikkunan ja kääntyi katsomaan toveriaan. Hän oli jälleen oma itsensä. Hän oli tyyni, vaikka hänen kasvonsa olivatkin tavallista kalpeammat.