»Jos vain ajattelet, Kenneth», sanoi hän puhuen hyvin rauhallisesti, »niin sinun täytyy nähdä, että olet väärässä. Mistä alkaen on Crispin Galliard astunut parlamentin palvelukseen, jotta hänen keropäät sotilaansa noudattaisivat hänen käskyjään, kuten viittasit! Ja mitä tulee tuohon jupakkaan Sheringhamissa, niin olet liian ankara minua kohtaan. Se oli sopimus, jonka olit tehnyt, ja ilman sitä olisit ollut ruumiina jo kolme viikkoa.»
»Kunpa taivas olisi sen suonut», huudahti poika, »ennemmin sen, kuin niin suuren hinnan elämästä!»
»Mitä minun täällä olooni tulee», jatkoi Crispin välittämättä nuorukaisen huudahduksesta, »niin sillä ei ole mitään tekemistä sinun pidättämisesi kanssa.»
»Te valehtelette!»
Hogan veti kuuluvasti henkeään, ja nyt seurasi kuolonhiljaisuus. Se herätti Kennethissä pelkoa. Hän katsoi Crispiniä, jonka silmien ilmettä hän ei voinut selittää, ja hän olisi maksanut paljon voidakseen peruuttaa ne kaksi sanaa, jotka hän oli lausunut äsken vihan puuskauksessa. Hän muisti sen miehen häikäilemättömän, pelottavan luonteen, jolle hän oli nuo sanat lausunut ja raukkamaisessa mielessään hän näki jo rangaistuksen uhkaavan. Hän kuvitteli jo makaavansa kylmänä ja kankeana Walthamin kadulla, miekan haava rinnassaan. Hänen kasvonsa kalpenivat ja hänen huulensa vapisivat.
Silloin Galliard vihdoin puhui, ja hänen äänensä lempeys aiheutti Kennethissä yhä suuremman pelon. Kokemuksensa mukaan hän piti Crispinin äänen lempeyttä kaikkein vaarallisimpana merkkinä.
»Sinä erehdyt», sanoi Crispin. »Minä puhuin totta. Se on tapani — ehkä ainoa gentlemannin tapa, mikä minulla vielä on jäljellä. Toistan vielä, että minulla ei ole ollut mitään tekemistä pidätyksesi kanssa. Saavuin tänne puoli tuntia sitten, kuten kapteeni voi sinulle vakuuttaa, ja minut tuotiin tänne väkisin, hänen miestensä vangitsemana, kuten sinutkin. Ei», lisäsi hän huoahtaen, »ei se ollut minun käteni, joka sinut pidätti, vaan kohtalon.» Sitten hänen äänensä muuttui tiukemmaksi. »Tiedätkö, millä asialla kuljit Lontooseen?» kysyi hän. »Saattaaksesi petoksella isäsi hänen vihamiestensä käsiin, antaaksesi hänet pyövelin armoille.»
Kennethin silmät lensivät suuriksi. Hänen suunsa oli auki ja hänen otsansa rypistyi. Tylsästi, käsittämättä mitään hän katsoi Crispiniin.
»Minun isäni», sanoi hän vihdoin. »Herran tähden, sir, mitä te tarkoitatte? Minun isäni on kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Tuskin muistan häntä.»
Crispinin huulet liikahtivat, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Sitten hän kääntyi äkkiä epätoivoisin elein Hoganiin, joka seisoi taempana, äänettömänä todistajana.