»Te tarkoitatte», kysyi nuorukainen miltei kuiskaten, ja hänen äänessään oli niin selvä kauhun tuntu, ettei sen suhteen saattanut erehtyä, »te tarkoitatte, että minä olen teidän — ah, hyvä Jumala, en voi uskoa sitä!» huudahti hän niin halveksien ja intohimoisesti, että Crispin astui askelen taaksepäin aivan kuin olisi saanut lyönnin vasten kasvojaan. Tumma puna nousi hänen kasvoilleen vaihtuakseen kalpeuteen, joka oli vielä entistäkin pelottavampi.
»En usko sitä, en usko sitä», kertasi nuorukainen, ikään kuin karkottaakseen sillä uskonsa asian totuuteen. »En tahdo uskoa sitä», huudahti hän vielä kerran ja hänen äänensä oli nyt menettänyt tulisuutensa ja sanat tulivat miltei huokauksena hänen huuliltaan.
»Vaikea oli minunkin uskoa», vastasi Crispin ja hänen äänessään oli katkera tuntu. »Mutta minulla on tässä todistus, joka näyttää vastaansanomattomalta, vaikka minulla ei olisi sinun kasvojasikaan todistuksena, jolle olen ollut sokea näinä kuukausina. Ainakin ruumiillisilla silmilläni. Sieluni silmät näkivät ja tunsivat sinut heti, kun ensi kerran näin sinut Perthissä. Veren ääni käski minua sinun rinnallesi, ja vaikka kuulin sen kutsuvan, en käsittänyt, mitä se tarkoitti. Lue tämä kirje, poikani — sama kirje, jota olit viemässä eversti Pridelle.»
Katsoen yhä hämmästyneenä Galliardiin Kenneth otti paperin. Sitten hän hitaasti, miltei vasten tahtoaan käänsi katseensa siihen ja luki. Hän luki kauan, aivan kuin sisällys olisi ollut hyvin vaikeatajuista, ja hänen molemmat toverinsa tarkkasivat häntä ja odottivat. Vihdoin hän käänsi paperia ja tutki osoitetta ja sinettiä ikään kuin epäillen, että se oli väärennetty.
Mutta jollakin eriskummallisella tavalla — ehkäpä se oli veren ääni, johon Crispin oli viitannut — hän tunsi alkavansa uskoa. Koneellisesti hän astui lattian poikki pöydän luo ja istuutui. Sanaakaan sanomatta ja yhä pitäen rutistunutta kirjettä nyrkkiin puristetussa kädessään hän asetti kyynärpäänsä pöydälle, painoi kätensä ohimokaan vasten ja istui mykkänä. Hänessä raivosi todellinen tulivuori ja sen liekkejä ruokki inho, inho miestä kohtaan, jota hän aina oli vihannut, mutta ei koskaan niin paljoa kuin nyt, tietäessään hänen olevan isänsä. Tuntui siltä, kuin Crispin ilmaisemalla isyytensä hänelle olisi lisännyt uuden ja pahimman kaikista niistä pahoista teoista, joita hän heidän lyhyen tuttavuutensa aikana oli tehnyt häntä kohtaan.
Kenneth istui ja mietti ja hänen sielunsa täyttyi inholla. Hän etsi jotakin poispääsyä, jotakin erehdystä, joka mahdollisesti oli sattunut. Ja kuitenkin, mitä enemmän hän mietti, mitä enemmän hän ajatteli nuoruuttaan Skotlannissa, sitä voimakkaammin hän tunsi, että Crispin oli puhunut totta. Vakuuttavin todistus oli hänestä se seikka, että Ashburnit tahtoivat, että hän naisi Cynthian. Hän oli usein ihmetellyt, että he, rikkaina ja vaikutusvaltaisina, itsekkäinä ja kunnianhimoisina, olivat valinneet hänet, köyhän ja tuntemattoman skotlantilaisen talonpojan, tyttärensä sulhaseksi. Nyt saamiensa tietojen valossa asia näytti hänestä selvältä, niin, muuta syytä, muuta selitystä ei saattanut keksiä. Hän oli Marleigh'n linnan perijä, ja sen anastajat koettivat varustautua sen päivän varalta, jolloin uusi vallankumous saattoi ajaa heidät talosta ja palauttaa sen oikealle omistajalleen.
Hänen pintapuolinen sielunsa tunsi pientä ylpeyttä asian johdosta, mutta se oli lyhytaikaista. Sen murskasi kokonaan ajatus, että tämä elostelija, tämä juoppo, kiroileva ja karjuva krouviritari oli hänen isänsä. Sen musersi tieto, että niin kauan kuin parlamentti oli vallassa, saattoivat Ashburnit kieltää hänet, vieläpä tuhota hänet kokonaan, jos saisivat tietää, mitä hän tiesi. Vielä lisäksi mursi sen se muisto, että Cynthia, jota hän omalla itsekkäällä tavallaan rakasti, oli ainaiseksi häneltä mennyttä.
Ja tässä, kulkien kuin ympyrän kehässä, hänen ajatuksensa palasivat kaiken tämän aiheuttajaan — Crispin Galliardiin, mieheen, joka oli petoksella saanut hänet eilisillan rumaan työhön ja tuhonnut häneltä kaikki onnen mahdollisuudet, mieheen, jota hän vihasi ja jonka hän, jos hänen rohkeutensa olisi ollut yhtä suuri kuin hänen halunsa, olisi tappanut, mieheen, joka nyt ilmoitti olevansa hänen isänsä.
Sitä ajatellessaan hän istui äänettömänä, kostotuumissa.
Hän hätkähti tuntiessaan käden olkapäällään ja kuullessaan Crispin Galliardin ilmeisesti puhuttelevan häntä, vaikkakin nimellä, joka hänelle oli outo.