»Jocelyn, poikani», värisi Crispinin ääni. »Olet ajatellut ja huomannut asian olevan toden, eikö niin? Minäkin olen miettinyt ja se varmisti minut siitä, että tämä paperi puhuu totta.»
Epämääräisesti poika muisti, että häntä oli kirjeessä sanottu Jocelyniksi. Hän nousi äkkiä ja pyyhkäisi hyväilevän käden olkapäältään. Hänen äänensä oli kova. Ehkäpä tiedot, jotka hän oli saanut, vakuuttivat hänelle, että hänellä ei ollut mitään pelättävää tämän miehen puolelta ja siinä tietoisuudessa hänen raukkamainen mielensä tuli rohkeaksi ja ylpeäksi.
»En ole todennut mitään muuta kuin sen, että en ole kiitollisuuden velassa teille mistään muusta kuin onnettomuudestani ja turmiostani. Viekkaudella, alhaisella petoksella, sidoitte minut palvelukseenne, joka on vienyt minut turmioon. Se, joka pettää kerran, pettää aina. Mitä luottamusta niin ollen voin tuntea tuon paperin sisältöä kohtaan?» huusi hän hillittömästi. »Minä en usko sitä, enkä tahdo uskoa sitä, sillä vaikka se olisi tottakin, niin mitä sitten? Mitä sitten?» toisti hän raivoisalla äänellä.
Suru ja hämmästys vuorottelivat Galliardin kasvoilla ja samalla siinä ehkä oli hieman moitettakin.
Hoganin, joka seisoi hajasäärin takan ääressä, valtasi voimakas halu potkaista Kenneth eli master Jocelyn kadulle. Hänen huulensa vääntyivät sanomattoman halveksivaan hymyyn, sillä hänen terävä silmänsä huomasi pojan alhaisen sielun ja näki siellä selvästi syyn pojan rohkeuteen loukata miestä, jonka hän varmasti tiesi isäkseen. Seisoessaan siinä hän vertasi molempia miehiä toisiinsa ja ihmetteli, että he saattoivat olla isä ja poika. Hän näki heissä nyt yhdennäköisyyden, joka oli vain omiaan korostamaan heidän erilaisuuttaan. Toinen karkea, päättäväinen ja miehekäs huolimatta häikäilemättömästä elämästään ja onnettomuuksistaan, toinen taas heikko, naisellinen, tekopyhä ja epävakaa. Hän ei nähnyt sitä yksinomaan heidän kasvoiltaan, vaan joka viivasta heidän olemuksessaan, ja sydämessään hän kirosi sitä, että oli joutunut olemaan välikappaleena heidän sukulaisuussuhteensa ilmitulemiseen.
Nuorukaisen häpeämätöntä kysymystä seurasi äänettömyys. Crispin ei voinut uskoa kuulleensa oikein. Vihdoin hän ojensi kätensä kuin rukoukseen — hän, joka ei kolmenkymmenenkahdeksan vuotensa aikana koskaan ollut, onnettomuuksistaan huolimatta, taipunut pyytämään keneltäkään mitään.
»Jocelyn», huudahti hän ja tuskan hänen äänessään olisi pitänyt sulattaa teräskin, »sinä olet kova. Oletko unohtanut surullisen elämäni tarinan, tarinan, jonka kerroin sinulle Worcesterissä? Etkö voi käsittää, miten kärsimykset saattavat hävittää kaiken ylevän ihmisessä, kuinka unohdus viinilasin ääressä saattaa tulla hänen ainoaksi lohduttajakseen, koston toivo ainoaksi elämän ylläpitäjäksi, ainoaksi, joka estää häntä itsensä tuhoamisesta? Etkö voi kuvitella sellaista elämää, etkö voi sääliä ja antaa anteeksi paljon siitä pahasta, jonka paljon kärsinyt mies, joka kerran oli kunniallinen ja hyvä, on tehnyt?»
Pyytävänä hän katsoi pojan kasvoihin. Ne pysyivät kylminä ja tunteettomina.
»Minä käsitän», jatkoi hän murtuneena, »etten ole sellainen isä, jota nuori mies toivoisi isäkseen. Mutta sinä, joka tiedät, millaista elämäni on ollut, Jocelyn, sinä osaat varmasti sitä sääliä. Minulla ei ollut mitään, joka olisi ollut elämisen arvoista, Jocelyn, ei mitään, mikä olisi pitänyt aisoissa synkkiä mielialojani, jotka pakottivat minua etsimään unohdusta ja kostoa. Mutta tästä illasta lähtien, Jocelyn, on elämäni sinussa löytävä uuden kannustimen, uuden arvon. Sinun vuoksesi, Jocelyn, tahdon koettaa tulla uudelleen samaksi, mikä kerran olin, ja sinulla ei ole oleva syytä punastua isäsi takia.»
Yhä seisoi poika ääneti.