»Jocelyn! Jumalani, puhunko sinulle turhaan?» huusi onneton mies. »Eikö sinulla ole sydäntä, sääliä, poikani.»
Vihdoin poika puhui.
Hän ei ollut liikuttunut. Tuon voimakkaan miehen tuska, hänen rukouksensa ja pyyntönsä eivät pystyneet liikuttamaan hänen alhaista, itsekästä mieltään, jossa aina vain pyöri ajatus hänen omasta onnettomuudestaan — satakertaiseksi paisutettuna — jonka tämä mies oli aiheuttanut.
»Te olette turmellut elämäni», oli kaikki mitä hän sanoi.
»Minä rakennan sen uudelleen, Jocelyn», huudahti Galliard innokkaasti. »Minulla on ystäviä Ranskassa, vaikutusvaltaisia ystäviä, joilta ei puutu keinoja eikä halua auttaa minua. Sinähän olet sotilas, Jocelyn.»
»Yhtä paljon sotilas kuin minä pyhimys», ivasi Hogan itsekseen.
»Yhdessä saamme varmasti paikan Ludvigin armeijassa», jatkoi Crispin. »Lupaan sen. Palvelusta, jossa sinulla on tilaisuus kohota kunniaan ja maineeseen. Siellä odotamme, kunnes Englanti pudistaa niskoiltaan kapinallisen painajaisensa. Sitten kun kuningas taas on vallassa, on Marleigh'n linna omamme uudelleen. Usko minua, Jocelyn.» Taas hän ojensi kätensä rukoilevasti: »Jocelyn — poikani.»
Mutta poika ei yrittänytkään tarttua ojennettuun käteen, ei merkkiäkään mielen pehmenemisestä.
Hän hautoi vain vihaansa, hän oikein helli sitä.
»Entä Cynthia?» hän kysyi.