Cynthia ei epäillytkään, että sekä hänen setänsä että isänsä olivat valehdelleet hänelle, toinen ovelasti, toinen tyhmästi, ja hänet valtasi epämääräinen levottomuus, joka vaati totuuden selville saamista. Myöhemmin päivällä oli linnassa täysi touhu Josefin lähdön johdosta ja se oli taas asia, joka hämmästytti Cynthiaa.
»Minne olet lähdössä, setä?» kysyi hän, kun Josef oli menossa ulos astuakseen odottaviin ajoneuvoihin.
»Lontooseen, suloinen tyttöseni», vastasi Josef ripeästi. »Minusta näyttää tulevan oikea vaeltaja vanhoilla päivilläni. Onko sinulla mitään asiaa toimitettavana?»
»Mitä aiot tehdä Lontoossa?»
»Siitä ei tällä kertaa. Kerron ehkä kun palaan. Ovi, Stephen!»
Tyttö katseli sedän lähtöä levottomin silmin ja levottomuus sydämessään. Hänet valtasi pelko, että kaikessa, mitä oli tapahtunut ja mitä oli parhaillaan tapahtumassa, piili jotakin, joka tarkoitti Crispinin tuhoa. Ei hänellä ollut syitä eikä todistuksia päätelmälleen. Se ei ollut muuta kuin vaisto, jonka ääni joskus ilmoittaa vaaran uhasta ja joka usein pakottaa meidät jännittämään huomiotamme paljon suuremmassa määrässä kuin selvät todistukset konsanaan.
Cynthian pelko pakotti häntä hakemaan tietoja joka puolelta, mutta ilman tulosta. Ei keltään hän saanut pienintäkään apua. Mutta seuraavana aamuna hän sai tietoja yhtä runsaasti kuin odottamatta — ja taholta, jolta hän niitä vähimmin odotti — isältään.
Kyllästyneenä toimettomuuteen ja tuntiessaan tuskiensa asettuvan teki Gregory sen varomattomuuden, että nousi vuoteestaan ja tuli alas syömään illallista tyttärensä kanssa. Hän joi runsaasti, kuten hänen tapansa oli ollut vuosikausia. Hänen omatuntonsa alkoi puhua ja koettaessaan hiljentää sen äänekästä hälytystä hän joi yhä enemmän, niin että hänen palvelijansa Stephenin oli viimein kannettava hänet vuoteeseen.
Stephen oli harmaantunut Ashburnien palveluksessa, ja monen muun hyödyllisen tiedon ohella, jotka oli koonnut, hänellä oli taito hoitaa haavoja ja saada ne nopeasti paranemaan. Hän oivalsi, kuinka typerästi Gregory oli menetellyt juopotellessaan sellaisessa tilassa, ja hän pudisti surumielisesti päätään nähdessään isäntänsä perinpohjaisen humalan.
Stephen oli vakavasti huolissaan isännästään ja hänen aavistuksensa toteutui, kun Gregory seuraavana aamuna heräsi kovassa kuumeessa. He kutsuivat lääkärin paikalle Sheringhamista ja antaakseen enemmän pontta parannusmenetelmälle, jota aikoi Gregoryyn sovittaa ja joka ei todellisuudessa ollut ensinkään vaikea, tämä ovela vekkuli pudisti päätään pahaenteisen vakavana ja luvaten tehdä kaiken voitavansa puhui jotakin papista, joka olisi hyvä olemassa paikalla, jotta Gregory voisi tehdä sovinnon Jumalan kanssa. Sillä lääkäri ei osannut epäilläkään, että tuollainen sovinnonteko olisi ollut ylivoimainen työ koko pyhälle kolleegiolle.