Crispin kääntyi epätoivoisena. Jos hän nyt joutuisi selkkauksiin, saattoi kaikki mennä piloille, ja ikään kuin ihmeen kautta hän hillitsi itsensä. Hänellä oli vielä hetkinen aikaa niin kauan kuin hänen hevostaan satuloitiin.
»Sir», hän sanoi, »jos teidän sievyydellänne on koristeita muassanne puolenkin arvosta siitä, mitä olen voittanut teiltä, niin panen kaiken sitä vastaan yhdellä heitolla ja sen jälkeen, olkoon tulos mikä hyvänsä, lähden. Suostutteko?» Ihastuksen hyminä kuului läsnäolevien taholta heidän kuullessaan niin häikäilemättömän ja jalomielisen ehdotuksen, ja herra Fosterin oli pakko suostua. Hän veti esiin kaksi koristetta, timantin kaulaansa koristavista röyhelöistä ja helmen korvastaan. Hän pani ne pöydälle, ja Crispin heitti voittavan heiton juuri kun isäntä astui sisään ilmoittamaan, että hevonen oli valmis.
Crispin otti koristeet ja kohteliaasti valittaen jätti herra Harry
Fosterin tuumimaan hevosensa panttaamista asuntonsa vuokrasta.
Ja niin kävi, että ennen kuin Cynthia oli ratsastanut kuuttakaan mailia Denhamiin johtavaa tietä, toinen hänen saattajistaan kuuli nopeaa kavionkapsetta takanaan ja huomautti siitä Cynthialle arvellen, että heitä ajettiin takaa. Cynthia kehoitti heitä rientämään, mutta joka askelella läheni takaa-ajaja. Uudelleen huomautti seuralainen vaaran uhasta ja ehdotti, että he pysähtyisivät ja ottaisivat takaa-ajajan vastaan asiaankuuluvalla tavalla. Musketti antoi hänelle luottamusta tulokseen. Mutta Cynthia kauhistui ajatusta ja luvaten runsaasti palkita heidät kehoitti heitä vain kiiruhtamaan. Vielä he ratsastivat mailin eteenpäin, mutta joka hetki toi takaa-ajajan kavionkapseen lähemmäksi, kunnes vihdoin kuului huuto heidän takanansa. He tiesivät silloin, että matkan jatkaminen oli turhaa.
Yö oli pimeä, mutta kyllin valoisa, että esineen saattoi erottaa taivaanrantaa vasten, ja äkkiä näkyi heidän takanaan noin sadan askelen päässä musta varjo. Huolimatta Cynthian kiellosta kohotti muskettimies aseensa pimeän turvin ja laukaisi lähestyvää varjoa kohti.
Cynthia huusi kauhusta, hevoset nousivat takajaloilleen ja sir Crispin nauroi ääneen nelistäessään heidän kimppuunsa. Musketin käyttäjä kuuli miekan suhisevan ilmassa ja näki sen terän välähtävän pimeässä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi voimakkaan sysäyksen, kun Crispinin hevonen törmäsi hänen hevoseensa, ja otsassaan musertavan iskun, jonka Crispin antoi miekkansa hamaralla ja joka lennätti hänet pitkän matkaa satulasta. Hänen toverinsa painoi silloin kannukset hevosensa kylkiin ja painalsi kilpaa öisen tuulen kanssa Denhamia kohti.
Ennen kuin Cynthia arvasikaan, mitä oli tapahtunut, oli satula hänen edessään tyhjä ja hän itse ratsasti takaisin Staffordiin päin Crispinin vieressä tämän pitäessä hänen hevosensa suitsista kiinni.
»Pikku hupakko!» sanoi Crispin puoleksi vihaisena, puoleksi pilkaten, ja sitten he ratsastivat ääneti — Cynthia liian nöyryytettynä ja liian vihaisena rohjetakseen puhua mitään.
Matka takaisin Staffordiin kävi nopeasti, ja pian he olivat taas tallipihassa, josta olivat tunti sitten lähteneet. Välttäen yhteistä salia johdatti Crispin hänet sivuovesta sisään samaa tietä, jota Cynthia oli talosta lähtenytkin.
Isäntä tuli heitä vastaan käytävässä ja nähdessään Crispinin kalpeuden ja tuiman ilmeen vetäytyi takaisin sanaakaan sanomatta.